Demokratiako yliarvostettua?

Julkaistu: 5.5.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Jos jokin asia suomalaisessa poliittisessa keskustelussa olisikin mahdollisesti muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana, niin Helsingin Sanomien ristiretki presidentin vallan siirtämiseksi pääministerille on ja pysyy kuin se eräs gastroanaalinen jätös Junttilan tuvan seinässä. Jopa Timo Soini (per) ilmoitti muuttaneensa mieltään EU -käsityksissään. Mutta Olli Kivinen ja Janne Virkkunen eivät mielipiteitään muuttele, vaan jatkavat vuorovedoin valitsemallaan ”parlamentarismin edistämisen” tiellä. Tiistaina 5.5 oli vuorossa Olli otsikolla ”Sauna lämpiää yhä sisään”.

Ei merkitse mitään, että esim. Presidentti Halonen kannattaa suomalaisten ylivoimaisen enemmistön kanssa nykyvahvaa presidenttiä, ja että puhemies Niinistö toistuvasti on varoittanut kajoamasta suoraan presidentinvaaliin ja siinä annetun äänen ulkopoliittiseen painoarvoon. Heitähän tulee, kuten ilmeisesti kaikkia suomalaisiakin, pitää asiassa jääveinä. Vähempää ei Jannea ja Ollia myöskään voisi kiinnostaa se, että presidentinvaalien äänestysprosentti on kunnallis-, eduskunta- ja EU-vaaleihin verrattuna ihan omilla kymmenluvuilla. Kaikenkaikkiaan tuntuu, että Hesari pääkirjoittajineen jakaa enimmäkseen suljetuissa paremman väen piireissä kuultavan lausahduksen: Demokratia on yliarvostettua!

Nyt suoralla kansanvaalilla valittavan presidentin ulkopoliittinen valta oltaisiin valmis antamaan pääministerille, jonka valintaan tavallinen suomalainen ei pääse osallistumaan muutoin, kuin monikertaisen edustuksellisen siivilän välityksellä. Tätä puoluepoliittista labyrinttia jotkut kutsuvat nimellä ”parlamentarismi”. Tässä nimenomaisessa asiassa (pääministerin valinta) demokratia ja parlamentarismi eivät nykyisen vaalijärjestelmän puitteissa valitettavasti kohtaa.

Kategoriat: Politiikka, Yleinen | Jätä kommentti

Hyvin kysytty on puoliksi vastattu

Julkaistu: 3.5.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Aamulehti suoritutti Taloustutkimuksella kyselyn siitä, miten suomalaiset suhtautuvat Mika Lintilän (kesk.) Ylen rahoitusta käsitelleen työryhmän ideaan ns. media-maksusta, joka korvaisi nykyisen tv -luvan.

Näihin Aamulehden teettämän tutkimuksen kaltaisiin puhelinkyselyihin löytyy yleensä kysymyksiä viilaamalla se vastaus, mikä halutaankin. Tosin on myönnettävä, että tämä Lintilän työryhmän mediamaksu -idea kuulostaa kovasti vesittyneeltä kompromissilta. Mutta sen uudelleennimeäminen Sanoma- ja Aamulehti -konsernin mediastrategioissa Yle-veroksi (tai Yle -maksuksi) on tarkoitushakuisuudessaan täysin alastonta mediavallankäyttöä, jolla pyritään vaikuttamaan suoraan suomalaisten ajatuksiin Ylen toiminnan kyseenalaistamiseksi. Niin paljon korjattavaa ja tehottomuutta, kuin Ylessä Jungnerin mittavan fitness-kuurin jälkeenkin on, se on kuitenkin olennainen osa suomalaisita, kansan kontrollissa (eduskunnan välityksellä, tosin) olevaa kaupallisesti riippumatonta tiedonvälitystä. Tätä ei pitäisi missään vaiheessa unohtaa.

Niille, jotka mahdollisesti ihmettelevät sitä, miksi Mika Lintilän työryhmä ei ehdottanut Ylelle suoraa budjettirahoitusta kerrottakoon seuraava: Ylessä saatetaan olla sitä mieltä, että jos rahoitus tulisi budjetista, niin kulloinkin vallassaoleva hallituskoalitio voisi kiristää Yleä painottamaan tiedotuslinjaansa omaksi edukseen. Kiristys olisi helppoa, koska Yen budjettiosuutta käsiteltäisiin vuosittain budjettiriihessä. Ylen näkemyksen mukaan talon pitkän tähtäimen toiminnallinen kehittäminen saattaisi korvautua kulloinkin vallassaolevan hallitusryhmittymän mielihalujen arvailulla, ja itsenäinen kehitystyö häiriintyisi.
Kun tuntee pitkän suomalaisen poliittisen lehmänkauppa-iltalypsy-pekkarointi-nysväys -perinteen, niin tämänkaltaisia pelkoja voidaan pitää täysin aiheellisina. Valitettavasti.

Ylen rahoitus on ratkaistava tavalla, joka kohtelee suomalaisia oikeudenmukaisesti tulojen ja varallisuuden mukaan ja toisaalta mahdollistaa Ylen pitkän tähtäimen kehitystyön, mikä ei saa olla riippuvainen kulloinkin vallassaolevasta hallitusryhmittymästä.
Suomessa on löydetty ratkaisuja vaikeampiinkin kysymyksiin, miksei muka tähän.

Kategoriat: Media, Talous | Jätä kommentti

Taistelu mediaeuroista tiivistyy

Julkaistu: 27.4.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan 250409 Mika Lintilän johtaman työryhmän Yle -raportista ja aikoo nyt ilmeisesti käyttää koko massiivisen tiedotuksellisen kapasiteettinsa työryhmän ajatusten lyttäämiseen. Sanoma Oy:n pelkkä liikevoitto viime vuodelta on lähes samankokoinen, kun Ylen koko budjetti.

Mistä siis moinen hätä?
Kyse lienee siitä, että lehdistössä tunnustetaan jo se tosiasia, että tulevaisuuden mainoseurot jaetaan verkossa. Ja sieltä Yle haluttaisiin pitää pois hinnalla millä hyvänsä. Tämä tapahtuisi parhaiten määrittelemällä se paljonpuhuttu Ylen “julkisen palvelun tehtävä” niin, että verkko jäisi sen ulkopuolelle.

HS: “Raportin kenties suurin puute on, että Ylen tehtävän, julkisen palvelun, määrittely jää edelleen ylimalkaiseksi… Ylen johtajisto tai Yleä valvova, poliitikoista koottu hallintoneuvosto voivat edelleen määritellä julkiseksi palveluksi minkälaisen viestintämuodon he itse haluavat”.

Miksi Suomen kansalaisten valitsema eduskunta muka ei voisi määritellä tai olla määrittelemättä omistamansa Ylen tehtävän haluamallaan tavalla? Tiedossani ei ole mitään ikiaikaista nautintaoikeutta, joka määrittelisi suomalaisen tiedonvälityksen tai tietyn osan siitä yksityiselle taholle. On vain joitakin vakiintuneita käytänteitä. Ylen hallintoneuvoston toiminnasta voidaan todella olla montaa mieltä, mutta sama voidaan todeta monista muistakin demokratiaan kuuluvien instituutioiden toiminnasta. Ne nyt vain sattuvat olemaan parasta, mitä demokratia tarjoaa.

HS: “Työryhmä ehdottaa myös Ylen rahoitukseen merkittävää muutosta… Nimike mediamaksu on harhaanjohtava, koska maksulla rahoitetaan vain Ylen toimintaa. Osuvampi nimitys on Yle-vero.”
Tässä Lintilän työryhmän “mediamaksu” -termin uudelleenkastamisessa “Yle-veroksi” näkyy parhaiten ns. riippumattoman sanomalehdistön polittinen vaikuttaminen. Siihen tullaan satsaamaan paljon. Kaikki veroon kalskahtavahan on suomalaisen korvissa aina ikävää ja vastutettavaa. Tämänkaltainen ihmisten tajunnan näpelöinti on aina yhtä vastenmielistä, ja sen tulokset näkyvät jo nyt nettien keskustelupalstoilla.

HS: “Jos erilliseen Yle-veroon työryhmän esityksen mukaan päädytään, se korostaa entisestään Yleisradion herkkää asemaa suomalaisessa viestintäkentässä. Verolla ei saa murentaa riippumattoman suomalaisen tiedonvälityksen edellytyksiä.”
“…riippumattoman suomalaisen…?” Mitä tiedonvälitystä eduskunnan valvoma Yle sitten edustaa? Kansan valitsemista poliitikoista riippuvaistako? Entä sitten? Se lienee kuitenkin suomalaisempaa, kun melko suurelta osin ulkomaisen rahan omistama kaupallinen sähköinen media.

HS: “On suuri vaara, että poliitikoista koottu hallintoneuvosto on Ylen johdon vietävissä.”
Yksityisissä yrityksissä tietysti lienee täysin mahdotonta se, että firman toimiva johto vaikuttaisi niihin päätösesityksiin, joita yhtiöiden hallituksille tai yhtiökokouksille annetaan. Hohhoijaa.

HS: “Tarvittaisiin riippumaton ja viestintäalan asiantuntemusta omaava elin arvioimaan Yleisradion roolia mediakentässä – määrittelemään, mikä on julkista ohjelmapalvelua, ja valvomaan, että suutari pysyy lestissään.”
Kun Hesari tässä sanoo “riippumaton”, niin se tarkoittanee “eduskunnasta riippumaton”

Kategoriat: Media, Yleinen | Jätä kommentti

Onko Ylen ”julkista palvelua” yksityistettävä?

Julkaistu: 8.3.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Sanomalehtien liiton hallituksen puheenjohtaja sekä Helsingin Sanomia kustantavan Helsinki News’in toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen haluaisi perustettavaksi Ylen julkisten palvelujen tuottamiseksi rahaston (HS 080309), joka jakaisi rahaa myös yksityisille toimijoille.

Pentikäisen ”huoli” Ylen nykyisen ”mahdollistamisstrategian” vaikutuksista maan mediakenttään on tuttu hänen aiemmista kannanotoistaan. Siinä kuuluu printtimedian hätä pidemmän aikavälin ja meneillään olevan laman yhdessä aikaansaamasta ilmoitustulojen romahtamisesta. On arveltu, että kun nykyisestä matalasuhdanteesta selvitään, printtimedian osuus mainoseuroista tulee jäämään pysyvästi lamaa edeltäneen tason alapuolelle.

Tätä taustaa vasten on enemmän kuin ymmärrettävää, että printtimedia tahtoisi mielellään leikata siivun ns. julkisen palvelun tuottamiseen uppoavasta rahasta. Ja Pentikäisen kaavaileman Julkisen palvelun medianeuvoston avullahan se onnistuisi. Tämä neuvosto voisi Pentikäisen mallin mukaan  jakaa resursseja myös yksityisille mediataloille ”julkinen palvelu” -määreen alle mahtuvan tiedottamisen tuottamiseen. Jotta tämä toimisi, olisi yksityisen tahon kyettävä ”läpinäkyvästi” eriyttämään julkisen palvelun toimintansa muusta toiminnastaan.

Yleisradion rooli ”julkisen palvelun” mediatalona kaipaa ehkä tarkempaa määrittelyä toimintaansa ohjaamaan. Samoin nykyinen luparahoitusmalli on aikansa elänyt. Eikä kukaan taitaisi jäädä kaipaamaan nykyisen mallin mukaan toimivaa hallintoneuvostokaan, johon eduskunta valitsee jäsenet poliittisten voimasuhdeidensa mukaan. Ja joskus aiemminhan myös toimittajat valittiin samalla kiintiöajattelulla!

Toisaalta juuri liiallisen ohjauksen puute on aikaansaanut kaikkien kuultavissa ja nähtävissä olevia erinomaisia tuloksia Ylen verkkoversion suomalaisten tiedonsaantia valtavasti edistäneinä innovaatioina. Juuri verkosta printtipuoli olisi mieluusti halunnut pitää Ylen erossa.

Kun Sanomalehtien liiton puheenjohtaja ja Sanoma News’in toimitusjohtaja perää mahdollista julkista palvelua tarjoavien yksityisten tahojen toimintaan ”läpinäkyvyyttä” niin sitä soisi löytyvän myös hänen omista perusteluistaan:
Koska sanomalehtimedia eri syistä menettää asemaansa muille toimijoille, pitäisi tämä Pentikäisen mukaan kompensoida julkisista varoista.

Pohjimmiltaanhan tämä ei ole muuta, kuin nykyisen talouslaman aikana eri puolilla maailmaa tutuksi tullut uusliberalistinen käytänne: Voitot meille – tappiot jaetaan tasan!

Kategoriat: Media, Yleinen | Jätä kommentti

Niinistön pää toimii – hallituksen ei!

Julkaistu: 7.3.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Kaikkien poliitikkojen tavoitteena on elämänsä jossakin vaiheessa päästä ns. valtiomiesluokkaan. Joiltakin, kuten esim. Sauli Niinistöltä se onnistuu, toisilta ei. Näyttää siltä, että liika pyrkyryys on usein suurin este. Valtiomiesluokkaan pääsemiseksi on oikeissa asioissa uskallettava olla eri mieltä kansan enemmistön kanssa. Sellaisissa asioissa, joissa kansa itsekin sisimmässään käsittää sanovansa joskus muuta, kuin mitä itse asiassa ajattelee. Tuntuu siten hyvin luontevalta, kun puhemies Niinistö sanoo yksinkertaisen totuuden Suomen taloudesta: Ei pidä elää yli varojensa!
Valtiomies Mauno Koivisto lausui joskus vastaavassa tilanteessa seuraavan aforismin: ”Ei se auta, vaikka olis’ kuinka suuren talon poika – kun ei oo rahaa, niin ei oo rahaa!”

Puhemies Niinistö arvosteli jo syksyllä hallituksen jukolanjussimaista pakkomiellettä laskea useita eri veroja, vaikka näköpiirissä on lamasta johtuva tuntuva julkisten menojen kasvu. Ja sama velalla elvyttäminen näyttää jatkuvan. Monet tutkimukset osoittavat, että myöskään kansa ei jaa hallituksen verolinjaa. Puhemies näyttää olevan ainoa näkyvä poliitikko, joka julkisesti uskaltaa sanoa asian ääneen.

Pääministeri Vanhanen ilmeisesti ajatteli Rukalla hiihtäessään ja eläkeherätyksen koettuaan, että näinhän se menee: Kun uskallan päättää kansan enemmistön tahdon vastaisesti eläkeiän nostamisesta, niin toimin kuten muutkin valtiomiesluokkaan päässeet. Vanhanen teki vain sen virheen, että hän valitsi aiheen, jonka suomalaiset elämänkokemuksensa perusteella tuntevat pääministeriä paremmin: Eläköitymisen myöhentämistä ei edistä julkisen hallinnon ukaasit, vaan aivan muut asiat, joista mediat nyt ovat jauhaneet aivan riittävästi. Luulisi asian jo uponneen pääministerinkin kalloon.

Kategoriat: Arkisto | Jätä kommentti

Kuluttajan on luultava olevansa kuningas!

Julkaistu: 22.2.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Pekka Mäkelä kirjoitti 13.12.2008 Hesarissa markkinatalouden ja kuluttajan välisen vuorovaikutussuhteen mekanismeista. Mäkelä havaitsi monien muiden tavoin, että kuluttajalla olisi aihetta itsekritiikiin.  Mutta vaikka tämä täysin totta onkin, niin onko kuluttajalla siihen halua?
Enemmistö meistä ei taida kulutustottumuksiaan muuttaa muuten, kuin pakon edessä. Ja vaikka ihmislajin säilymisen näkökulmasta ekologisen ”pakon” olemassaolo alkaa jo olla näkyvissä, niin tämä individualistinen kuluttajanäkökulma uhkaa tehdä tuon pakon merkityksen tyhjäksi.

Siinä, ja täsmälleen siinä onkin yksi koko markkinatalouden toimintamallin suurimmista paradokseista: Kuluttajan tulee uskoa itsensä mainostoimistojen avustuksella omien kulutustottumustensa luomine persoonallisuuspiirteineen uniikiksi yksilöksi, jonka tarpeet, kokemukset ja elämä ovat ainutlaatuisia ihmiskunnassa. Markkinatalous puolestaan toimii tehokkaasti vain massatuotannon periaatteilla. Sen avulla tuotteiden hinnat voidaan saada niin alas, että kuluttajien tarpeet voidaan tyydyttää. Mainonnan yksi päätehtävä onkin yrittää kaikin keinoin varjella kuluttajaa siltä tiedolta, että hänen kanssaan samanlaisia ”yksilöllistäviä” tuotteita käyttävät miljoonat muutkin ihmiset… .

Nykyinen yltiöindividualistinen ajattelutapa ei näytä yltävän oman elämämme mittaa pidemmälle.  Vaikka siis vilpitöntä huolta ilmastomuutoksen, köyhien ja rikkaiden maiden välisen kuilun kasvamisen, eri syistä yhteiskunnasta syrjäytyneiden määrän lisääntymisen jne. vuoksi tuntisimmekin, niin ajattelemmeko sittenkin: Ei se kaikki ehdi vielä minun elinaikanani minun elämäni laatuun vaikuttaa?

Kategoriat: Talous | Jätä kommentti

Yeisradiolle on saatava seinät

Julkaistu: 16.2.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen arvostelee (HS140209 ”Yle pullistelee omien rajojensa ylitse”) Ylen laajenemispyrkimyksiä ja syyttää sitä  ”julkinen palvelu” -käsitteen liian väljästä tulinnasta. Kun heti perään seuraavana päivänä (150209) pääkirjoitussivulla tarjotaan palstatilaa Euroopan Kustantajien Liiton (EPC) puheenjohtajalle Francisco Pinto Balsemão’lle samaan aiheeseen liittyen, voidaan jo puhua euroopanlaajuisesta offensiivista. Balsemãon viesti on, että eurooppalaisille yleisradioille maksettavia valtiontukia on vähennettävä, koska se vääristää kilpailua.

Närää Suomessa on aiheuttanut se, että Yle tehokkaasti ja kaukonäköisesti aloitti internetin hyödyntämisen kaikessa toiminnassaan. Sen seurauksena kaikki suomalaiset voivat (TV -luvan maksamisesta riippumatta) katsella ja kuunnella verkon kautta Ylen arkiston korvaamattomia kulttuuriaarteita. Sen lisäksi esim. TV1:n viimeisimmän uutislähetyksen voi katsoa milloin ja missä vaan, missä on tietokone ja verkkoyhteys. Tässä Yle on toiminut esimerkillisen ripeästi ja julkisen palvelun edellyttämällä tavalla. Printtipuolella olisi mieluusti nähty, että Yle olisi pitänyt näppinä erossa verkosta ja tyytynyt perinteisiin radio- ja tv -lähetyksiin.

Nyt on käynyt ilmi, että parissa helsinkiläisessä tavaratalossa voidaan suurelta näyttöruudulta lukea Ylen teksti-tv:n uutisia. Lisäksi on selvinnyt, että Yle ei peri kauppiailta palvelusta korvausta, kunhan vain Ylen logo on ruudulla näkyvissä. Tämä on pidetty viimeisenä pisarana, ja todisteena siitä, että Yle puolijulkisin varoin tarjoaa ilmaiseksi palvelua, jota kaupallinen puoli katsoisi voivansa myydä.

Taloudellisesti kyseessä on toisarvoinen asia, mutta siitä on poimittu riittävän selkeähahmoinen keppihevonen, jonka avulla voisi laajemminkin vaatia eduskuntaa ottamaan vastuunsa johtamastaan Yleisradiosta ja kertomaan sille, mitä käsite ”Julkinen Palvelu” pitää sisällään. Vaatimusta voidaan tästä yksittäistapauksesta riippumatta pitää kohtuullisena. Se on tärkeä ennenkaikkea Ylen itsensä näkökulmasta. Järkikin nimittäin sanoo, ettei Yle voi eikä sen pidä hoitaa kaikkea mahdollista mediaan liittyvää. Muussa tapauksessa Yle alkaisi piakkoin julkaista myös päivälehteä… .

Ylen tulisi keskittyä kahteen asiaan tässä järjestyksessä: Uutiset ja kulttuuri (sisällytän urheilun kulttuuriin). Vaikka Ylen pääuutislähetys täyttää tiukatkin laatukriteerit, niin Ylen uutistoimitus toimii kokoonsa nähden melko tehottomasti. Katsojat kaipaavat enemmän poliittisesti puolueetonta, luotettavaa, uutisnälkäistä, tutkivaa ja tarvittaessa sekä nopeaa että agressiivistakin toimintaa. Ainoa ongelma onkin siinä, onko se edes lähtökohtaisesti mahdollista parlamentaarisesti valvotussa mediatalossa.

Valitettavasti Ylen uutistoiminnan suuntaus näyttää olevan päinvastainen. En esim. käsitä, mitä hyötyä on teettää Taloustutkimuksella näitä nollatutkimuksia suomalaisten käsityksistä asioista, joista suomalaisilla ei näiden samojen tutkimusten mukaan ole mitään käsitystä. Kuten oppositiopolitiikan onnistuminen/onnistumattomuus tai hallituksen lamantorjuntatoimien teho/tehottomuus. Miksi ennustajaeukon kristallipalloa, kaapua ja höpötyksiä pidetään uutisina sen sijaan, että laitettaisiin nekin rahat vaikkapa vahvistamaan ajankohtaistoimitusten tutkivan journalismin osaston (onkohan Ylessä sellaista) resursseja? Vai teettääkö parlamentaarisesti valvottu media tässä ilmaista tutkimustoimintaa poliittisille taustaryhmilleen? Kun tutkimukset vielä teetetään kansanedustaja Eero Lehden omistaman Taloustutkimuksen toimesta, niin jokin riippumaton media (?) voisi nähdä tässä hyvinkin tutkimisen arvoisen asian!

Julkisen palvelun sisältö on siis syytä määritellä. Eduskunnan ripeysasteikon huomioonottaen saamme varmasti asiasta ensimmäiset mietinnöt luettavaksemme mahdollisesti jo heti 2015 pidettävien eduskuntavaalien jälkeen.

Kategoriat: Yleinen | Jätä kommentti

Ahneiden Tollojen Valtakunta

Julkaistu: 15.2.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Multimiljonääri, pankkiiri Björn Wahlroos kuvasi EKP:n kolleegoitaan tolloiksi, koska he ovat reagoineet rahoituskriisiin liian myöhään ja väärin. Hän voi olla oikeassakin, mutta sen toteaminen jää taloushistorian tutkijoiden tehtäväksi.

Positiivista analyytikko Wahlroosin resuneerauksissa on ainakin se, että hän ei tyydy paperinmakuiseen kommentointiin. Se piristää taloudesta yleensä käytävää kuivahkoa raportointia. Analyytikko itse on suomalaisessa talouselämässä poikkeustapaus.

Hän opiskeli pikavauhtia kauppakorkeassa tohtoriksi, siirtyi valmistuttuaanaa 1980 -luvun lopulla pankkiin töihin (SYP) ollen sekä pankin johtokunnassa että johdossa. Muutaman vuoden pelimerkkejä keräiltyään Björn havaitsi 1990 -luvun suomalaisen rahoituskriisin myötä hetkensä koittaneen. Ensin hän perusti Mandatum -pankin joka fuusioitiin 1998 Osakepankki Interbank’iin. Mandatumin Wahlroos vei pörssiin, ja osakkeiden huima arvonnousu teki hänestä upporikkaan. 2000 -luvulla tämä talousnero hääri rahoineen myös johtamansa ja osin omistamansa (entisen suomalaisten veronmaksajien omistaman Postipankin, myöh. Leonian, nyk.) Sammon ympärillä käydyissä osakekaupoissa, joiden seurauksena kansalliseepos Kalevalasta nimensä löytänyt pankki siirtyi juuteille.

1990 -luvun suomalaisen, täysin kotikutoisen rahoituskriisin hinnaksi on arvioitu 50 mrd markkaa, runsaat 8 mrd euroa.  Inhimilliset kustannukset olivat katastrofaaliset.  Monet kunnialliset yrittäjät, piensijoittajat ja tavalliset asuntovelalliset maksoivat kriisistä kohtuuttoman hinnan, täysin viattomista takaajista puhumattakaan. Kriisiä on oikeutetusti kuvattu Suomen historian suurimmaksi varallisuuden uusjaoksi. Tämän kriisin aikaansaaneet tollot taitavat enimmäkseen edelleen olla vapaalla jalalla, osa varsin hyvissä asemissa ja varoissa.

Voidaan siis sanoa, että paljon sekä tavallisia että ahneita tolloja on tarvittu tasoittamaan Nalle -prinssin tietä hänen nykyiseen asemaansa Ahneiden Tollojen Valtakunnan taloudellisena neuvonantajana.

Parhaillaan meneillään olevaa maailmanlaajuista rahoituskriisiä voidaan myös tarkastella ”ahneet tollot” -näkökulmasta. Kaikki alkoi USA:sta, missä bonusjärjestelmillä ahneuden hybrikseen saatetut pankkiirit keksivät idean paketoida heikoilla tai lähes olemattomilla vakuuksilla myönnettyjä tavallisten amerikkalaisten asuntoluottoja sijoittajille, myytäviksi edelleen arvopapereina(!). Helppo, suorastaan tyrkytetty lainaraha tietysti aiheutti asuntojen hintoihin kuplan, jonka puhkeaminen oli vain ajan kysymys. Ja vain täystollot saattoivat olla näkemättä, että poksahdus tulisi pian ja olisi vaikuttava. Omien rahamarkkinoidensa lisäksi jenkit tartuttivat kriisiviruksen myös muuhun maailmaan, missä mm. eurooppalaiset pankkiiritollot innokkaasti kaupittelivat näitä amerikkalaisia ”arvopapereita” asiakkailleen luotettavina sijoituskohteina. Islantilaiset menivät niin syvälle, että lähes upottivat koko saarensa.

Kun näitä rahamaailman ahneiden tollojen aikaansaanoksia nyt yritetään EKP:n ja muidenkin keskuspankkien toimesta korjailla, niin ei siis näemmä heillekään juuri kunnian kukot kie’u. Mutta näitä pankkiiritolloja löytyy totisesti muualtakin, kuin vain Nalle Wahlroosin osoittamasta EKP:sta.

PS! Tällä viikolla tulee kuluneeksi 200 vuotta Charles Darwinin syntymästä. Hesarin pääkirjoitus (150209) otsikolla ”Darwinilta voi oppia vielä paljon” antaa tämän luonnontieteilijän oivalluksille talouskriisiin sopivan tuoreen näkökulman.

Kategoriat: Kotimaa, Talous | Jätä kommentti

Lex Nokia

Julkaistu: 1.2.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Aiemmin autovarkautta kutsuttiin autovarkaudeksi. Nykyäänhän se on ”ajoneuvon luvaton käyttöönotto”. Kun auton paikalle ajatellaan tietoverkko ja sen omistaja, niin tuntuu oudolta seurata oikeusoppineidenkin kinastelua siitä, rajoittaako ns. Lex Nokia ”yksilönvapautta”.

Ei tässä nyt mistään valtavasta orwellilaisesta käänteestä ole kysymys, vaan itse asiassa tästä: Työnantaja katsoo, että hänellä on oltava oikeus seurata, kuka, kenelle, minne, pajonko ja minkä muotoista sähköpostia työnantajan maksamalla työajalla ja työnantajan omistamilla laitteilla lähettää.
Minun oikeustajuni mukaan vaatimusta voidaan pitää kohtuullisena.

Suomessa on paljon näitä ”maan tapoja”. Yksi niistä on näkemys siitä, että työntekijällä on ikiaikainen nautintaoikeus hoitaa työajalla omia asioitaan ja sivubisneksiään työnantajan työkaluja, kulkuneuvoja jne. siihen tarvittaessa käyttäen.

Nämä kiihkeimmät ”verkkoyhteisön vapauden” nimissä lakia vastustavat ovat luku sinänsä. Sillä suunnalla vallitsee hyvin vapaamielinen suhtautuminen esim. tekijänoikeudella suojatun materiaalin laittomaan kopiointiin verkossa. Mutta jos näiltä samoilta ihmisiltä kysytään, olisiko OK jos kuka tahansa voisi tarpeen tullen lainata heidän polkupyöräänsä, autoansa tai asuntoansa siihen lupaa kysymättä, niin ilme voisi muuttua.

Jos niitä yrityssalaisuuksia nyt välttämättä on työajalla vuodettava ja omia asioita verkossa hoidettava, niin eikun parin satasen läppäri ja mokkula reppuun, niin niillähän homma hoituu mukavasti omilla vehkeillä lakisääteisen kahvitunnin aikanakin!

Kategoriat: Arkisto | Jätä kommentti

Israel päivittää Hammurabin lait

Julkaistu: 7.1.2009 | Kirjoittanut: Reijo Liinamaa

Sanon heti alkuun, että palestiinalaisten sotimismetodit ansaitsevat kaiken sen halveksunnan, mikä niihin kohdistetaan. Ulkopuoliselle tarkkaijalle piirtyy kuva, jossa kiiluvasilmäinen, hyvinsyönyt, partasuinen, uskovaiseksi naamioitunut islaminuskoa häpäisevä kansankiihottaja istuu turvassa bunkkerissaan laatimassa julistuksiaan itsemurhakandidaattien rekrytoimiseksi ja vihollisten umpimähkäisen tappamisen kiihdyttämiseksi. Mediakursseja käyneet adjutantit lähettelevät youtubeen tämän taisteluja tarkasti karttavan ”johtajan” päämääriä palvelevia videopätkiä.

Samaan aikaan varsinaiset ”taistelijat” piilottelevat lähisukulaistensa kodeissa, kirkoissa, sairaaloissa, kouluissa ja muissa paikoissa, joissa nk. Geneven sopimusten mukainen sodankäynti (myönnän, karmiva termi) on mahdottomuus. Sieltä käsin käydään laukaisemassa umpimähkäisesti länsimaisella avustusrahalla ostettuja, kansainvälisten kuolemankauppiaiden ystävällisesti toimittamia raketteja kohti israelilaisia kyliä ja kaupunkeja. Ja aina kun kameroita näkyy, ponnahtaa raunioista esille haavoittunutta lasta hiuksiaan repien kantava palestiinalainen ja joukko voitonmerkkejä tekeviä, tuliteriä konepistoolejaan ilmaan laukovia hämmästyttävän nuoria ”sotilaita”. Syvästi tietoisena siitä, että täysin viattomia naisia ja lapsia oikeasti kuolee, väitän, että median pyörittämisen palestiinalaiset osaavat erinomaisesti. Ja uskallan vielä kyynisesti epäillä, että itse media on, off the record, kiitollinen näin saamastaan myyvästä, raflaavasta materiaalista.

Vaikka vakaina uskovaisina itseään pitävien israelilaisten tappamistoiminta tehokkaampaa ja täsmällisempää onkin, niin ei sillekään erityisiä inhimillisyyspisteitä kerry. Siinä missä Beetlehemissä syntyneen puusepän pojan, erään Jeesuksen sanotaan Uudessa Testamentissa pyytäneen kääntämään poskelle lyöjälle toisenkin posken läiskittäväksi, soveltavat nämä vanhurskaat israelilaiset mieluummiin Vanhasta Testamentistakin löytyvää, nk. Hammurabin lakien mukaista oikeuskäsitystä. Tosin sadalla kerrottuna: Sata silmää silmästä, sata hammasta hampaasta!

Surullista on se, että koska konflikti on niin vanha, niin argumentteja puolesta ja vastaan voidaan kummankin osapuolen tekemisistä poimia kuin sirpaleita osuman saaneesta viattomasta siviilistä.  Siksi kompromissi on ainoa mahdollisuus. Käsitys siitä, siitä onko sellaiselle maaperää vaihtelee osapuolten kesken sen mukaan, millaiselta omien sotatoimien menestys kulloinkin näyttää. Siviilien kärsimykset eivät oikeasti näytä kiinnostavan kumpaakaan.

Kategoriat: Ulkomaat | Jätä kommentti