Kuluneella viikolla kuultiin kaksi painavaa puheenvuoroa politiikan konkareilta. Ensin presidentti Sauli Niinistö runttasi vuodesta 2007 harjoitetun hallituksen talouspolitiikan mielikuvapolitiikaksi. Oli annettu ymmärtää, mutta ei oltu ymmärretty antaa. Nimittäin lakiesityksiä eduskunnalle.
Kritiikki on vähintäänkin oikeutettua. Mielikuvapolitiikan kapellimestari Jyrki Katainen siirtyi 11:llä hetkellä kesken teatterin Brysseliin johtamaan isompaa mielikuvabrändiä.
Media sai Niinistöltä osansa, myös syystä. Oikeistovetoisen median tuuttaama Kataisen markkinaliberaalin hypetyksen kritiikitön toistaminen on ollut vastenmielistä seurattavaa. Unilukkareita on toki ollut, mutta printtimediassa ne ovat jääneet muutamiin yksittäisiin, esimerkkinä vaikkapa Raimo Sailaksen kirjoitukset.
Toinen konkari, Esko Aho tuomitsi v. 2005 aloitetun nk. ”poliittisten valtiosihteerien” järjestelmän. Termi tarkoittaa ministereille annettua oikeutta palkata itselleen määräaikainen avustava sihteeri asioiden valmisteluun. Kyseessä ei siten ole luottamushenkilö eikä virkamies, vaan jotakin tältä väliltä. Asema (kiinteä palkka) täyttää virkamiehen tunnusmerkin, mutta tehtävä (ministerin avustaminen) viittaa luottamustoimeen. Ahon mukaan järjestelmä on hidastanut mm. Soten valmistelua niin, että siihen on saatu kulumaan merkittävästi pidempi aika, mikä kului Suomen liittymiseen EU:iin.
Vertaus on erinomainen, vaikka Soten kohdalla viivettä on aiheutunut myös yksityisen terveysklusterin voimallisesta lobbauksesta.
Suomella ei olisi ollut varaa hallituksen mielikuvapolitikointiin eikä poliittisiin valtiosihteereihin. Nyt sitä on entistä vähemmän. Eri asia on, riittääkö puolueiden selkäranka toteamaan tämän itse, vai tarvitaanko siihen kansan tuomio.
Mutta mikä puolue uskaltaisi ottaa sihteerijärjestelmän lopettamisen vaaliteemakseen?
Hyvin kirjoitettu. Mutta ei kannata unta nähdä, että poliitikot näkisivät tämän mielikuvapolitikoinnin.
Ja Suomen kansasta ei ole antamaan tuomioita. Valitettavasti.