USA:n avoimesti oikeistoa kannattava FoxNews -uutiskanava tulee todennäköisesti saamaan langettavan tuomion valehdeltuaan vaalivilpistä maan 2020 presidentinvaalien yhteydessä, kertoo Hesari artikkelissaan 5.3.2023 [maksumuurin takana].
Yhdysvalloissa lehdistönvapaus on mittava. Langettavaan tuomioon ei riitä, että media todistettavasti valehtelee. Kantajan on kyettävä osoittamaan, että median johto on tiennyt valehtelevansa, mutta valehdellut siitä huolimatta.
FoxNews’in kohdalla tämä voitiin todistaa, koska kanavan työntekijät tulivat keskinäisissä viesteissään sen itse myöntäneeksi.
Tiivistelmänä toimiva kuvakaappaus artikkelista: Teko ja sen seuraukset!
Motiivikin on – oikeistoideologian lisäksi – todistettu: Raha!
Kanava uutisoi ensimmäisenä 3.11.2020 Arizonan äänten menevän Joe Bidenille.
Fox’in Trump -hypetykseen tottuneet kannattajat pettyivät ja vaihtoivat kanavaa, mikä alkoi laskea yhtiön osakekurssia. Tämän seurauksena kanava vaihtoi levyä, ja ryhtyi tuomaan esiin kuviteltuja epäselvyyksiä ääntenlaskennassa, jossa syyllisiä etsittiin paitsi vaalityöntekijöistä myös käytössä olleesta, Dominion Voting Systems -nimisen yhtiön ääntenlaskentaohjelmistosta. Yhtiö hakee Fox’ilta 1,6 mrd $ korvauksia.
Hesarin pääkirjoitussivulla 19.2. vt. päätoimittaja Antero Mukka rohkaisee lukijoita olemaan pelkäämättä muutoksia.
”VAALEISSA meidän pitää vaatia ehdokkailtamme visiota siitä, kuinka yhteistä kotimaatamme tulisi kehittää.”
Media keskittyy meillä niin tiukasti sananvapautensa varjeluun, että sen varsinainen päätehtävä unohtuu. Sen päätehtävää kuvaa parhaiten jostakin syystä käytöstä poistettu suomenkielinen sana ”tiedotusväline”.
Juuri nyt tiedotusvälineiden pitäisi esitellä äänestäjille vaaliohjelmansa julkistaneiden puolueiden tavoitteita.
Niitä tulisi mediassa eri alojen asiantuntijoiden, kansalaisten ja journalistien kesken ruotia ja arvioida, millaisia konkreettisia vaikutuksia eri vaihtoehdoilla kansalaisten elämään ja kotimaan tulevaisuuteen olisi.
Pitäisi myös olla itsestäänselvää, että journalistit ilman eri kehotusta toimisivat vapaaehtoisina faktantarkastajina, unohtaisivat alalla vallitsevan kyseenalaisiin arvoihin perustuvan ammatillisen lojaaliutensa ja paljastaisivat alan valeuutiset, mokat ja tahalliset väärintulkinnat.
Mitään edellämainitusta ei tapahdu, koska tieto ja sen välittäminen on medialle ensisijaisesti ansaintalogiikkaa. Siksi puheet sananvapaudesta tarkoittavat ensisijaisesti vain uutisbisneksen vapauden puolustamista.
Asiat voivat toki mennä reisille – kuten pääkirjoituksen kehystyksessä käsitelty taksiuudistus meni. Astetta vakavampi juttu on, mikäli demokratia rapautuu vain siksi, ettei media hoida ydintehtäväänsä.
PS! Yo. kirjoitus ei läpäissyt Hesarin kommenttipalstan moderointia ja jäi julkaisematta.
Ylen ”Viimeinen sana” käsitteli 17.2 median klikkiotsikoita. Sanalla tarkoitetaan lehtien verkkosivuilla käytettyä, perinteisen journalismin ”tärkein asia otsikkoon” -periaatteesta poikkeavaa otsikointia.
Kaupallistuneen uutisoinnin myötä yleisö yritetään kaikin keinoin saada klikkaamaan uutinen auki, koska jokainen napsu tietä rahaa mediayhtiön kassaan.
Aiheesta keskustelivat Laura Saarikoski HS, Perttu Kauppinen IL sekä mediatutkija Anu Koivunen.
Näinkin pienellä otannalla otsikoinnin etiikasta löytyi lehtitalojen kesken merkittäviä eroja.
Saarikoski katsoo, että olennaista on mielikuva, mikä otsikoinnista syntyy. ” Ja vaikka tiedetään, että lukijat lukisivat eniten uhkaavaa otsikkoa, niin ”sitä ei pidä käyttää koska se antaa väärän kuvan maailmasta tai mediasta. Mielikuvan täytyy olla totuudellinen.”
Iltalehden Kauppisella puolestaan oli ostsikointiin täysin eri lähtökohta:
”Meillä Iltalehdessä jutuille on rajaton määrä otsikkovaihtoehtoja. Meidän sivuilla käy tuhansia ihmisiä jatkuvasti. Ihmiselle näytetään eri otsikoita ja hyvin nopeasti selviää, mitä niistä luetaan eniten ja sitten automaattisesti ryhdytään näyttämään vain sitä parasta otsikkoa”.
Yhdellä ja samalla uutisella voi siis sen julkaisun ensi hetkillä olla samaan aikaan lukuisia eri otsikoita.
Iltalehteä ei näytä huolettavan eettiset eikä moraaliset kysymykset siitä, minkä mielikuvan otsikointi lukijassa synnyttää – tai kertooko se itse uutisesta mitään. Tärkeintä on että klikataan auki ainakin otsikko, luetaan edes se – ja jaetaan somessa eteenpäin.
Turun Yliopiston professori Anu Koivuselle jää keskustelussa tavallisen lukijan näkökulmaa edustavan asiantuntijan rooli. Hän halusi kiinnittää huomiota siihen, miten keskeisiä poliittisia prosesseja uutisoidaan?
”Ne ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä. Eihän se mikä myy ja mikä saa lukemaan, eihän se saa olla ainoa asia mistä me tässä puhutaan. Kun me ihmiset käytämme alustoja ja sovelluksia, niin meidän täytyy oppia ajattelemaan, että myös meitä samanaikaisesti käytetään. Sillä on merkitystä sille, mitä minulle tulevaisuudessa tarjotaan, mitä saan luettavakseni, mitä saan tietää. Tämä kaikki on paljon enemmän kuin jokin klikkiotsikko.”
Median poliittinen puolueettomuus ei ole itsestäänselvyys. Nyt puhutaan avoimesti siitä, suosiiko media poliittista keskustelua ohjatessaan ja vaaliteemoja luodessaan yksiä ja sorsiiko toisia. Poliittista uutisointia tiiviisti seuranneelle yllättävää on vain se, että teema nousee esiin vasta nyt.
Vahvat voimat yhteiskunnassa haluavat ihmisten ajattelevan, että mediayhtiöiden julkaisemat sanomalehdet ja niiden verkkoversiot ovat vailla omia valtapolittiisia intressejä. Näin ei ole milloinkaan ollut.
Foorumeja kriittiselle mediakeskustelulle ei liiemmälti ole. Kaupallinen media kaihtaa aihetta kuin ruttoa ja Yle – jolle se julkisena laitoksena kuuluisi – puhuu aiheesta himmennetyin lyhdyin. Yksi sellainen yritys nähtiin mediakriittiseksi itsensä laskevassa ’Viimeinen sana’ -ohjelmassa perjantaina 16.12 teemalla ”Miten media vaikuttaa puolueiden suosioon”?
Ohjelmasarjan valuvika on se, että studioon tuodaan median toimintaa arvioimaan pelkästään journalisteja ja kaupallisten mediatalojen vastaavia toimittajia. Tästä lähtökohdasta on turha kärkevää kritiikkiä odottaa – semminkin kun journalistien ja mediatalojen keskinäinen lojaliteetti lähentelee poliisilaitoksen tasoa.
Mediatutkijat sekä yleisön edustajat loistavat poissaolollaan.
Joskus Rosa Kettumäen emännöimä ohjelma kuitenkin on pääsemäisillään olennaisen äärelle. Nyt vieraina olivat Laura Saarikoski (HS), Suvi Auvinen (Ellun kanat) ja Jouni Kemppainen (Maaseudun tulevaisuus, MTK). Hesarin Saarikoski vähätteli median roolia, koska poliitikot somen avulla voivat lähestyä äänestäjiään suoraan ilman mediaa. Näin median rooli olisi muuttunut kommentoimaan sitä, mitä poliitikot somessa kertovat. Jäi sellainen kuva, että somea pidetään alibina heikolle omalle taustatyölle politiikan tarkoitusperien selvittämisessä. Ja somen kauttahan media toimii: Kuka Twitterissä eilen sitä ja kuka Instagramissa tai FB:ssä tänään tätä!
MT:n Jouni Kemppainen peräsi medialta parempaa perehtymistä siihen, mitä puolueiden asiakysymyksiin liittyvien erimielisyyksien taustalla oikeasti on. Hänen käsitykseensä on helppo yhtyä. Erimielisyyksien ideologisten juurisyiden perkaamisen asemesta mediaa kiinnostaa enemmän yksittäiset somejulkaisut ja yksittäisten poliitikkojen välisen kähinät.
Ohjelman varsinaisen skuupin pläjäytti pöytään Ellun kanojen Suvi Auvinen. Ellun kanat on informaatiovaikuttamista harjoittava viestintäfirma, jolla on oman ilmoituksensa mukaan vankkaa kokemusta yhteiskunnallisen vaikuttamisen kriiseistä. Suomeksi sanottuna lobbausfirma, joka tarjoaa palvelujaan syöttämällä mediaan maksavan asiakkaan toivomusten mukaista yhteiskunnallisen keskustelun sisältöä.
Toimittaja Kettumäki kysyi Auviselta, kuinka hyvin tässä onnistutaan? Miten hyvin pystytään strategisesti liikuttelemaan sitä, mistä suomalainen yhteiskunta puhuu?
Kokoomuksen metsäpolitiikasta jättämä välikysymys käsiteltiin eduskunnassa 9.11. Sen mukaan hallitus on laiminlyönyt velvollisuutensa valvoa Suomen etua Euroopan Komission metsien ns. ennallistamisesityksessä.
Teemaa käsiteltiin myös Ylen Ykkösaamussa la 12.11, jolloin Petteri Orpo (Kok) oli Seija Vaaherkummun haastateltavana.
Toimittaja esittää Areenasta löytyvässä haastattelussa kohdassa 18’00” Orpolle yleisökysymyksen: ”Eu-vaikuttamisen ennallistamisasetuksen vastustamista ei kukaan kokoomuksen edustaja Suuressa valiokunnassa vastustanut heinäkuussa. Miksi?”
Orpo vastaa: ”Toissijaisuusvaatimus ja sen esittäminen komissiolle, se on ihan työjärjestyksien mukaan hallituksen tehtävä”
Valtioneuvoston Eurooppatiedotus kertoo yksiselitteisesti, että toissijaisuusvaatimuksen esittäminen kuuluu jäsenmaan parlamentille, Suomessa siis eduskunnalle.
”Kansallisten parlamenttien, Suomessa siis eduskunnan, asema vahvistui Lissabonin sopimuksen perusteella. Merkittävin uudistus on parlamenteille annettu erityistehtävä valvoa toissijaisuus- eli läheisyysperiaatteen toteutumista. Päätökset on siten tehtävä mahdollisimman lähellä kansalaista ja oikealla tasolla. Ellei periaate kansallisten parlamenttien mielestä toteudu, ne voivat tehdä huomautuksen komissiolle, Euroopan parlamentille ja neuvostolle.”
Petteri Orpo siis valehtelee kansalaisille. Tietämättömyydestä ei voi olla kyse, koska eduskunnan välikysymyskeskustelussa 9.11 asian oikean laita todettiin pariinkin kertaan. Toimittaja Seija Vaaherkumpu ei Orpon virheellisen väitteen kohdalla puutu asiaan. Vallan vahtikoira ei edes vingahtanut, vaan antoi vieraansa lasketella luikuria.
Yle on eduskunnan valvonnassa oleva mediatalo, jonka tehtävä politiikan uutisoinnissa olisi muodostaa neutraali vaihtoehto yksityisten mediatalojen omistajien poliittistaloudellisia intressejä edustavalle kaupalliselle medialle. Tällä hetkellä Yle ei tuosta tehtävästään suoriudu, eikä sen pitäisi olla yhdentekevä asia Yleisradion parlamentaarisin voimasuhtein valitulle hallintoneuvostolle.
Julkisen palvelun Yle ei luota omaan journalistiseen osaamiseensa, vaan tarvitsee media-aiheiseen ohjelmaansa vakiovieraiksi kaupallisten mediayhtiöiden päätoimittajia. Vuoroviikoin viimeistä sanaa ovat sanomassa Sanoma Oy:n ja Alma Median edustajat.
Ylen perjantai-illan, ’mediakriittiseksi’ itseään kutsuvalla ”Viimeinen sana” -ohjelmalla olisi edellytyksiä tulla oikeasti mediakriittiseksi ohjelmaksi. Se on kuitenkin – ilmeisen tietoisesti Ylen johdon taholta – tehty mahdottomaksi valitsemalla ohjelman vakiovieraiksi journalisteja, mutta ei journalismin tutkijoita.
Eikä edes mitä tahansa journalisteja, vaan – kuten esim. eilen – tutkitusti ideologisesti puolueellisen Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen.
Eilen 21.10. aiheena oli ”Antaako media liikaa valtaa ekonomisteille”? Vastausta kysymykseen ei tietenkään saatu.
Ekonomistivieras, Laboren tj, taloustutkija Mika Maliranta ei saanut vastattavakseen kovinkaan ytimekkäitä kysymyksiä, ja hänen roolinsa jäi osaamiseensa nähden heiveröiseksi.
Viimeinen Sana olisi kehityskelpoinen ohjelma, mutta sen puitteet, formaatti ja ennenkaikkea journalismin tutkijoita karttavat vierasvalinnat pitävät huolen siitä, että anti säilyy enimmäkseen perjantai-illan viihteenä – vaikka toimittaja Rosa Kettumäellä selvästi olisi sekä haluja että kykyjä enempäänkin.
Yritysmaailmassa johdon tulee ajaa omistajiensa intressiä – tai muuten se on pian entinen johto. Mediayhtiöt eivät tässä mielessä poikkea kaavasta. Sanoma- ja verkkolehtien tai TV-kanavien ylläpitäminen ei ole hääviä bisnestä, ja siksi näiden liiketoimintojen omistajilleen tuottamat hyödyt kertyvät toista kautta: Uutisointia kontrolloimalla voidaan huolehtia siitä, että eduskuntaan saadaan riittävästi edustusta puolueille, jotka huolehtivat elinkeinoelämän ja sitä omistavan talouseliitin eduista.
Kaikkein julkeimmin tätä agendaa soveltaa Alma Median Iltalehti. Lehden poliittinen journalismi kehystää valtaosan Sdp:tä ja Sanna Marinia koskevaa uutisointiaan negatiivisin sävyin. Tätä toteutetaan erityisesti otsikoiden ja kuvajournalismin tasolla – tietoisena siitä, että valtaosa yleisöstä vilkaisee jutuista vain otsikot. Kokoomus puolestaan pidetään positiivisissa kehyksissä.
Lehden soveltamalla, negatiiviseen tunnelataukseen perustuvalla metodilla on suora yhteys someen, jossa hyvin organisoitunut, aatteellisesti PS-puolueeseen kytkeytynyt kommentaattorijoukko tunnistaa nopeasti lehden koirapillin kutsun, ja täyttää fb-sivujen kommenttiosiot omalla mölinällään.
Päätin pitää kirjaa Iltalehden otsikko/kuvajournalismin Sanna Mariniin ja hänen hallitukseensa kohdistuvasta ideologisesta kampanjoinnista julkaisemalla niistä kuvakaappauksia. Aloitin 23.9.2022 ja jatkan vaalipäivään 2.4.2023 saakka.
01/Iltalehti 24.9.202202/Iltalehti 25.9.2022Iltalehti 03/4.10.202204/Iltalehti 3.10.202205/Iltalehti 3.10.202206/Iltalehti 2.10.202207/12.10.202208/17.20.202209/17.10.202210/23.10.202211/28102213/28102214/291022_Koskinen16/3.11.2022_Koskinen17/031122_Nurmi18/9.11.20221.11.2022 Karvala20.11.2022 Koskinen5.12.20122 Tässä Iltalehti palaa itse kehittämänsä ns. Aamiaiskohun äärelle. Oikeuskansleri vapautti Marinin kaikista epäilyistä, mutta antoi huomautuksen valtioneuvoston kanslialle. Viimemainitun tiedon lehti jätti pois otsikostaan synnyttäen näin vain otsikot lukevalle yleisölle Marinin epäilyksen alaiseksi jättävän muistijäljen. Itse artikkelissa asia kerrotaan oikein.281022
Pääministeri Sanna Marin sanoi EU:n huippukokouksessa eilen selkokielellä, miten Ukrainan konflikti loppuu. Hänen kommenttinsa ”ainoa ulospääsy konfliktista on se, että Venäjä poistuu Ukrainasta” levisi nopeasti Twitterissä.
Kommentti oli johdonmukainen, tosi ja ajankohtainen. Mutta tekee tai sanoo hän mitä tahansa, vähintäänkin Iltalehti löytää siihen negatiivisen kulman. Sen jälkeen lehden koirapilliin reagoimaan opetettu kommenttikaaderi aloittaa kollotuksensa.
Tähän Iltalehti löysi Perttu Kauppisen rustaamaan pääkirjoitukseensa pääministerin tokaisusta ulkoasianministeriötä ”pelottavan” sävyn vihjaillen pääministerin näin vaikeuttavan ulkosuhteitamme. Pääkirjoituksen kommenteihin ilmestyikin solvauksia ’sotahullusta ja jauhoista’. Tämäkö on hinta uutismediamme sananvapaudesta?
Iltalehti & Co on nyt jo neljättä vuotta jatkuneella Sanna Marinin sanomisten ja tekemisten negatiivisella kehystämisellä luonut tilanteen, jossa osa yleisöstä vetää solvausvaihteen päälle heti kun näkee nimen otsikossa. Yleisön ehdollistaminen reagoimaan halutulla tavalla ei psykologisesti edes ole kovin vaikeaa, kun käytettävissä on [Iltalehden oman ilmoituksen mukaan] lähes 2,5 -miljoonainen päivittäinen yleisö. Lähes meemeiksi somekommenteissa muuttuneet ’jauhonokka, kassaneiti, bile-Sanna’ jne ovat tämän tietoisen negatiivisen kirjoittelun tulosta.
Onko tämä journalismin etiikan mukaista? Sitä arvioi median käytännössä itse kasaama elin, JSN. Sen pitäisi pikapuoliin ilmoittaa ratkasunsa Iltalehden, Iltasanomien, Ylen ja Hesarin viimeisimmästä jauhovaleuutisoinnista tehtyihin lukuisiin kanteluihin.
Se, että Iltalehden kommentteihin kohu jätti pysyvän jäljen niin, että pääministerin nimi liitetään jokaisessa häntä käsittelevässä kommenttihaarassa huumeisiin, ei mielestäni enää ole edes JSN’lle kuuluva juttu vaan selkeä rikosasia.
Väitöstutkija Antti Ronkainen julkaisi Suomen Kuvalehdessä 2.10 ”Vallan mahotonta” blogissaan kirjoituksen, joka käsitteli keskuspankkien, ennenkaikkea Euroopan keskuspankin toimintaa. Mitä tulee EKP:n rahapolitiikan toimintaympäristöön, niin mikään ei ole kuin ennen. Myrskyn talouskeskustelumme vesilasiin nosti pääministerin kyseisestä blogista twiittaama siteeraus ”vallitsevissa rahapolitiikan ideoissa on jotain pahasti vialla, kun keskuspankit suojelevat uskottavuuttaan ajamalla taloudet taantumaan”.
Pm. Sanna Marinin twiittiinsä valitsema lause tarjosi talouskeskustelua hallitsevalle, rankkaa leikkauslinjaa kannattaville kovan linjan kurittajille mahdollisuuden kauhistella siinä näkemäänsä poliittista pyrkimystä vaikuttaa keskuspankkien rahapolitiikkaan. Eduskunnan opposition – ennenkaikkea Kokoomuksen – äänenkannattajan roolin omaksunut Iltalehti pani parastaan synnyttääkseen aiheesta uuden Marin -kohun.
Mitäpä jo pm. olisi poiminut blogista twiittiinsä Ronkaisen blogin edellisen lauseen: ”korkopolitiikalla ei voi vastata inflaation aiheuttaneisiin tarjontashokkeihin, ja pahimmillaan korkojen aggressiivinen korotus jouduttaa ja syventää taantumaa”.
Olisiko se muuttanut tämän tekaistun kohun luonnetta?
Euroalueen inflaatio on EKP:n 2% tavoitteena pitämäänsä nähden 5-kertainen – ja talouden ennustat sanovat sen voivan jopa kaksinkertaistua 20 %:iin. Keskuspankin keskeinen tehtävä on pitää yllä hintavakautta lyhyen tähtäimen korkoja säätämällä, mutta karussa olevaan inflaatioon tai varsinkaan sen ryöstäytymiseen johtaneisiin syihin ei lyhyillä koroilla ole vähäisintäkään vaikutusta.
Venäjän aloittaman sota ja sen osana toteuttama kaasukiristys on sellainen force major, jota ei oltu huomioitu.
Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen EKP ja FED ovat rahamarkkinoiden vakautta ylläpitääkseen ostaneet rahamarkkinoilta velkakirjoja 5000 miljardin euron arvosta. Siis VIIDEN TUHANNEN MILJARDIN! Paitsi että finanssikriisin syyt jäljittyvät löperöön poliittiseen päätöksentekoon USA’ssa, oli tuolla keskuspankkien historiallisella elvyttämisellä mitä suurimmassa määrin poliittisia syitä ja myös seurauksia.
Ja nyt siis kauhistellaan, kun poliittisen talouden tohtoritutkija perää ajatustenvaihtoa sekä keskuspankkien ja politiikan päättäjien välille!
Itse pihvin – eli Antti Ronkaisen blogin väittämien – asemesta kovin vähäistä talouden asiantuntemusta edustava media on nostanut esiin yhden siteeratun lauseen.
Kuun asemesta arvoisat talousjournalistimme tuijottavat sitä osoittavaa sormea.
USA:n keskuspankki FED uutisoi huhtikuussa: ”Markkinat auttoivat maailman rikkainta 1% lisäämään varallisuuttaan 6,5 biljoonaa dollaria viime vuonna”. Biljoonassa on 12 nollaa. Globaalin varallisuuden keskittyminen on jatkunut kiihtyvällä trendillä jo useita vuosikymmeniä.
Miten tähän on tultu?
Maailman keskuspankit ovat 1970 -luvulta alkaen irrotelleet valuuttojensa arvosidonnaisuuksia kultakannasta.
Tästä on seurannut se, että liikkeellä olevan rahan määrä on monikymmenkertaistunut ja globaalitalouden reaaliarvoon nähden kasvanut järjettömäksi. Markkina-arvojen paisumista ovat kiihdyttäneet algoritmipohjaisten pörssikauppajärjestelmien käyttö ja villiintynyt yksityinen finanssi- ja pankkiiriliiketoiminta sekä enemmän vedonlyöntiin kuin talouteen liityvät johdannaisten kaltaiset uudet instrumentit.
Se että koko rahoitusjärjestelmä pysyy pystyssä alkaa jo olla eräänlainen lujaan markkinauskoon perustuva ihme. Samankaltainen, mikä pitää jyrkänteen reunan ylittäneen sarjakuvahahmo Kelju K. Kojootin juoksemassa ilmassa siihen saakka, kunnes omat aistit pakottavat myöntämään, että maa jalkojen alta puuttuu. Viimeksi maan puuttuminen oli pakko nähdä ja myöntää v. 2007 Yhdysvalloista alkaneessa rahoituskriisissä, jonka alkusyynä ollut alivakuudellisilla asuntolainoilla alkanut velkakirjakauppa.
Tuo kriisi ei enää perustunut edes haperoon markkinauskoon vaan finanssipankkien harkittuun julkeaan huijaukseen, mikä onnistui, koska keskuspankki FED’in valvonta ei ainostaan ollut surkeaa, vaan näytti jopa siltä että se oli juonessa mukana.
Uusia velka-ansoja
Eurooppaa uhkaa parhaillaan vahvasti ylivelkaantuneen Italian poliittinen kriisi, joka voi eskaloitua Unionia horjuttavaksi talouskriisiksi.
Ilmastokriisi ja Covid -pandemia ovat jo lisänneet valtioiden velkataakkaa. Niiden lisäksi Euroopassa käydään avointa sotaa Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Länsimaat ovat USA:n johdolla tähän mennessä osallistuneet Ukrainan tukemiseen reilusti yli 60 mrd eurolla – mitä ilmeisimmin velaksi. Kun sota joskus päättyy, tulee EU:n jäsenehdokkaaksi hyväksytty Ukraina pitämään selvänä, että EU rahoittaa jälleenrakennusta. Sitä varten otetaan velkaa.
Hallitseeko tätä enää kukaan?
Maailmantaloudesta on tullut valtava kone, jota hallitsevat erilaisten algoritmien, oletusten, arvioiden ja tietoisen manipuloinnin ohjaamat, finanssipankeiksi naamioituneet valtiontalouksien kokoiset kansainväliset yksityiset rahastot. Käytännössä näiden tahojen operaatioita toteuttavat kansainväliset yksityisesti omistetut pankit, ne samat jotka rahoittavat valtioita.
Löytyvätkö nykyajan näkijät fiktion puolelta?
Tämän kirjoittamiseen sain välittömän impulssin katsottuani vuonna 2009 tehdyn elokuvan ”The International” (löytyy Areenasta). Elokuvassa valtioiden sotilaskaluston ja -materiaalin hankintaan perehtynyt nouseva poliitikko Umberto Calvini kiteyttää – vähän ennen ammutuksi tulemistaan – ylikansallisen IBBC -pankin toiminnan perimmäisen idean vapaasti käännettynä näin:
”Sotien ja konfliktien todellinen arvo on velassa, jonka ne luovat. Jos hallitsee velkaa, hallitsee kaikkea. Se on koko pankkialan perusta. Pankit haluavat tehdä kaikista, niin valtioista kuin yksilöistäkin velkaorjia”.
