Reijo Liinamaa

Kuluneen viikon suuri mediauutinen oli viestintäministeri Suvi Lindenin (kok) päätös siirtää ns. Yle -laki seuraavalle hallitukselle. Ministerin ratkaisu on saanut tylyn tuomion sekä omien että opposition keskuudessa. Helsingin Sanomat otsikoi asiaa 13.3 Kotimaa -osastollaan näin: ”Yle -lain kaatuminen oli farssi.”
Marko Junkkarin kirjoittama uutisanalyysi on piilotettu lehden sivulle 12. Verkkosivuilla juttua ei näy. Lindenin ratkaisua analysoidessaan Junkkari kirjoittaa mm: ”Lindeniin kohdistui kovat paineet eri tahoilta…kaupallinen media lobbasi ministeriä, sillä se oli huolissaan siitä, että julkisin varoin toimiva Yle vääristää kilpailua esim. satsauksillaan internetpalveluihin ja urheilukisojen oikeuksiin”

Ilmaisu ”kaupallinen media” pitää tässä yhteydessä sisällään lähes yksinomaan Sanoma Oy:n ja sen lobbaajia, oletettavasti Aamulehden -konsernin sivustatuella. Sanoma News’in nykyinen toimitusjohtaja ja Hesarin tuleva päätoimittaja Mikael Pentikäinen on jo parin vuoden ajan käyttänyt työnantajansa medioissa palstatilaa sen puolesta, että Ylen toimintakenttää rajattaisiin. On selvää, että juuri Sanomien lobbauksen seurauksena viestintäministeri muutti Mika Lintilän johtaman parlamentaarisen työryhmän yksimielistä ehdotusta niin, että siihen lisättiin ajatus komissiosta, jonka tehtävänä olisi ”valvoa media-alan kilpailua”. Todellisuudessa tämä neuvosto ryhtyisi välittömästi nimittämisensä jälkeen ehdottelemaan rajoituksia Ylen toimintakenttään. Ensimmäisenä tulilinjalle joutuisi Ylen erinomaisesti hoidettu verkkopalvelu Areenoineen ja sen jälkeen alettaisiin vaatimaan Yleä luopumaan kaupallisen median näkökulmasta kiinnostavimpien urheilutapahtumien televisioinnista.

Oppositio toimii asiassa ryhdikkäästi kieltäytyessään hyväksymästä ministerin sormeilemaa, parlamentaarisen työryhmän yksimielistä ehdotusta Yle -laiksi. Tosin Junkkari yrittää vieläkin kaataa farssia opposition niskaan sanomalla, ettei ”farssi ole kunniaksi demarioppositiolle, joka tuntuu hakevan pelin paikkaa joka tilanteessa”. No, Marko, eikös se ole opposition tehtävä? Ja lienee pinttyneenkin Sanoma Oy:n silmälasien läpi katsovan Hesarin kolumnistin pakko myöntää, ettei parlamentaarisen työryhmän yksimielisen esityksen takana pitäytymistä oikein voida minään riidankylvämisenäkään pitää. Vai kuinka?

Hesari on vuosien saatossa luopunut yhä avoimemmin puolueettomuuden vaatimuksesta. Toimintamallina on yleensä ollut myötäillä hallituspuolueita ainakin silloin, kun se on linjassa lehden pääkirjoituskollegion mielipiteen kanssa. Pääkirjoitus 141209 lehdessä otsikolla ”Perustuslakikomitean pitää pyrkiä yksimielisyyteen” ohittaa kuitenkin tekopyhyydessä, argumentoinnin löysyydessä ja tarkoitushakuisuudessa kaiken tähänastisen. Kyseessä on oikea ylimielisyyden ylistys, jossa tyylilaji on sama kuin nettikirjoitusten nimimerkkien takaa tapahtuvassa syljeskelyssä.

 Muutamia otteita:

”Valiokunnan varapuheenjohtaja Jacob Söderman jopa esitti, että demarit vetäytyisivät perustuslain uudistushankkeesta.”
– jos valtioneuvosto kesken toimikunnan työn tekee omia linjauksiaan itse asettamansa toimikunnan keskeneräisestä työstä piittaamatta (presidentin EU -edustus), asettuu toimikunnan työ outoon valoon ja keskustelu eroamisesta on perusteltua.

”Myös Sdp:n entinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma on puolustanut presidentin valtaoikeuksia niin kiivaasti, että hänen on epäilty haluavan itse presidentiksi.”
– ”on epäilty haluavan” -passiivimuoto tarkoittaa, että kirjoittaja itse epäilee. Kun joku poliitikko Suomessa esittää oman rehellisen mielipiteen ajankohtaisesta asiasta (mikä on yleisesti ottaen melko harvinaista), ollaan nettikeskusteluissa yleensä hyeenoina paikalla haukkumassa esittäjää nimimerkin takaa oman edun tavoittelijaksi. Mutta että valtakunnallisen lehden pääkirjoituksessa!
Hesarin asenteen tässä asiassa paljastaa suhtautuminen puhemies Sauli Niinistön presidenttiehdokkuuteen. Niinistöä käsiteltiin Sanoma Oy:n lehdissä vuosia silkkihansikkain itseoikeutettuna seuraavana presidenttinä, kunnes Sauli teki sen virheen, että ryhtyi puolustamaan suomalaisten enemmistön näkemystä päätösvaltaisesta presidentistä. Sanoma Oy:n  jutuissa sävy muuttui saman tien.  Niinistöstä tuli oman edun tavoittelija, joka puhuu asiasta vain mahdollisen tulevan virkansa vuoksi.

”On myös epäilty, että Sdp puolustaa presidentinvaltaa vaalitaktisista syistä: kansa haluaa vahvan presidentin, ja Sdp haluaa olla samaa mieltä kuin kansa.”
– tämähän se vasta ennenkuulumatonta onkin: sanoa ääneen se mielipide, jota suomalaisten enemmistö kyselyjen mukaan edustaa! Miten korkeaan norsunluutorniin HS:n pääkirjoituskollegio oikein on kiivennyt? Noudattaako Sanoma Oy omissa yhtiökokouksissaan tai yhtiön hallituksen kokouksissa vähemmistön diktatuuria? Enemmistön tahdon mukaan toimimisella on toinenkin nimi: Demokratia. Mikäli on päässyt tarkkailuaseman korkeuksissa unohtumaan.

”Joululoman jälkeen demarien tuohtumus on toivottavasti laantunut niin, että presidentin ulkopoliittisiin valtaoikeuksiin voidaan palata kiihkotta.”
– mikäli Helsingin Sanomat edustaa hallituspuolueiden kanssa joululoman jälkeenkin samaa suomalaisten enemmistön mielipiteestä piittaamatonta linjaa, toivon päinvastoin, että tuohtumus ei laannu.

”Kun instituutioiden välisiä valtasuhteita säädetään, pitäisi hankkeeseen ryhtyä puhtaalta pöydältä, miettimättä sitä, kuka mihinkin tehtävään kenties nimitetään.”
– näin pukki jatkaa vartioimansa kaalimaan harventamista. HS on itse käyttänyt kaikki keinot presidentin, presidentti-instituution ja sen perustuslaillisen aseman puolustajien vähättelemiseksi, nolaamiseksi ja kyseenalaistamiseksi. Hesarin oma pöytä ei näissä asioissa ole ollut puhdas vuosikausiin.

Se aika, jolloin lehtien pääkirjoitukset edes yrittivät kiistanalaisissa asioissa ainoastaan eritellä osapuolten mielipiteitä, on muisto vain. Pääkirjoitukset ovat muuttuneet päätoimittajan ja hänen siipiveikkojensa omaksi sisäiseksi mielipidepalstaksi.

Suomalainen media on tienhaarassa. Verkko ahdistaa printtimediaa yhä tiukemmin paitsi uutisoinnissa, myös ilmoitusmyynnissä. Kilpailukeinoksi näyttää valitun uutisten taustoituksen ja toimittamisen keventäminen, tirkistelyviettiä tyydyttävät aihevalinnat ja raflaava otsikointi. Yhteisen sävelen sopulijoukko löytää vain silloin, kun innostutaan yhdessä koulukiusaamaan jotakuta julkkisraukkaa tai sopivaksi katsottua poliitikkoa – tietenkin sananvapauden nimissä ja lähdesuojan takana lymyten.

Kaupalliset TV -kanavat kevenevät ja kevenevät, kunnes joka kodissa on telkun päällä kamera, jonka kautta katselijat saavat seurata tapahtumia toistensa olohuoneissa (tämä on ns. reality -formaatin viimeinen vaihe). Välillä ”ohjelman” keskeyttää amerikkalainen halpistuotanto tai peräti elokuva.

Yle taapertaa (Finnairin tapaan) oman historiallisen, ”valtionradiosta” periytyvän työkulttuurinsa kanssa, jossa asiat tehdään helpoimman kautta itseään säästellen. AamuTV:n juontajat lukevat ääneen studioon sijoitetulla mukavalla sohvalla sanomalehtiä aidosti sen näköisinä, kuin olisivat tekemässä televisio-ohjelmaa. Vieläpä kanavalla, joka sanoo pyörittävänsä Suomen suurinta uutistoimitusta.

Kun joku Korvola sitten tekee tämän kuuluisan juttunsa (todisteilla, jotka ainakaan tähän mennessä eivät ole ketään vakuuttaneet) syntyy JSN:n vapauttavasta päätöksestä tietysti printtimedialle erinomainen maalitaulu. Kuinkahan monta yhtä löysin perustein tehtyä printtijuttua lyhyeenkin menneisyyteen mahtuisi, jos joku viitsisi niillä elämöidä? Printti ei sitä sattuneestä syystä tee, ja Yle ei ehdi, jaksa, kykene tai halua. Ollaanhan sitä sentään kollegoja… . Ehkä Jyrki Richt lopulta paljastaa, että eihän tässä koko aikana ole ollut kysymys pääministeri Matti Vanhasesta, vaan eräästä toisesta vanhasesta, jolle nämä laudat menivät. Huomiota herättävän usein Ylen kommenteissa on nimittäin mainittu vain sana ”Vanhanen”.

JSN:n voisi ehkä lopettaakin, mutta mikä olisi vaihtoehto? Suomen oikeuslaitos on saanut lukuisia huomautuksia EU:lta liian pitkiksi venyneistä oikeudenkäynneistä. Siinä valossa tätäkin lautakeissiä puitaisiin eri oikeusasteissa vielä vuosikymmenen kuluttua itse lautojen jo lahottua. Oikeuslaitoksen ”perusteellisuus” on vain ja ainoastaan vetkutusta, vanutusta ja asianajajien ansaintalogiikkaa. 

Summa summarun: Kolmatta valtiomahtia ei valvo kukaan!

Median ”riippumattomuus” kaikessa alastomuudessaan näkyy sen suhtautumisessa Tarastin työryhmän ehdotukseen vaalikampanjoiden katoista. Muutamat (Aamulehti, MTV3) ovat jopa kieltäytyneet paljastamasta viime vaalien vaalimainostulojaan. Kun toimittajien vaaliavustusten paljastamisesta aiheutunut ”hyvä me” -hybris alkaa laskeutua, ottavat mediatalojen talousvastaavat pallon haltuunsa ilmoittaen, että tähän tulee nyt viiva. Nyt vaalirahojen repostelu loppuu, koska niillä maksetaan teidän palkkanne! Että se siitä riippumattomuudesta.

En muista milloinkaan olleeni Paavo Väyrysen kanssa samaa mieltä mistään. Kun Paavo nyt esittää kantansa Kokoomuksen markkinavetoiseen puolueen ja sen ohjelman brändäykseen, on vaikea olla eri mieltä. Mikäli tämä politiikan kehityksen suuntana tulee meillä vallitsevaksi, tietää se loppua sille vähäisellekin analyyttiselle poliittiselle pohdinnalle, mitä vaaleissa vielä hiukan esiintyy. Hmm. Pakko ajatella, että Paavo esittää ominaan joltakin toiselta kuulemiaan ajatuksia… .

Jenkkityylinen äänestäjien manipulointi mainostoimistojen kehittämillä iskulauseilla olisi suomalaisessa yhteiskunnassa vierasta. Mutta juuri siihen ollaan menossa, mikäli mitään rajoja vaalikampanjoiden maksimipanostuksille ei saada.