Viikko Pjongjangissa heinäkuussa 1989

Heinäkuussa 1989 sain olla mukana eksoottisella festarimatkalla tuossa mystisessä Kim Il Sung’in ja hänen jälkeläistensä jo pian kolmannessa polvessa diktaattorin ottein hallitsemassa maassa. Suomalaisia nuoria taiteilijoita matkalla edustivat mm. Sielun Veljet, Peer Gynt sekä laulaja Kirsi Poutanen.

Matka palasi mieleeni nyt, kun Pohjois-Korea on otsikoissa Etelä-Korean sotilaallisten joukkojen kanssa tapahtuneen yhteenoton johdosta. Vaikka olin tuohon matkaan mennessä jo ehtinyt jonkin verran matkustella, oli Pjongjang melko pysähdyttävä kokemus, siitäkin huolimatta, että turistit pidettiin tarkasti erillään kantaväestöstä.

Festivaaliväki majoitettiin vuoden 1988 Olympia -hanketta varten rakennettuihin asuntoihin. Itse olympialaiset pidettiin kuitenkin Soulissa, mutta Kim Il Sung haaveili niiden jakamisesta Pjongjangin ja Soulin kesken. Hanke jäi toteutumatta, mutta kokonainen betonista tehty olympiakylä oli jäljellä. Majoitustilaa siis oli.

Eri kansallisuudet oli majoitettu omiin yksikköihinsä ja jokaisella osallistujamaalla oli ns. oma klubi, joihin esiintymiset oli järjestetty. Ajatus tietysti oli, että nuoriso eri maista olisi vieraillut toistensa konserteissa tutustumassa ihmisiin ja kulttuuriin. Näytti kuitenkin siltä, että kansallisuudet pysyttelivät paljolti omissa oloissaan. Kun järjestäjät kohteliaasti tiedustelivat suomalaisilta, miten klubitoiminta on toiminut, mainittiin siitä, että yleisöä tilaisuuksissa oli vähänlaisesti. Tapahtui seuraavaa: Noin 15 minuuttia ennen saman illan klubitapahtuman alkamista Suomi-Klubin edustalle pysähtyi busseja. Niistä marssi sisään hyvässä järjestyksessä ikäjakaumaltaan noin 25 – 35 vuotiaita, vaatetukseltaan melko yhtenäisesti pukeutuneita miehiä ja naisia. Heitä tuuli juuri sellainen määrä, että katsomo oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Oli melko epätodellista seurata, kun Peer Gynt veti omaa persoonallista settiään penkeissä istuvalle yleisölle, joka taputti rytmikkäästi noin 20 sekuntia jokaisen kappaleen jälkeen. Rockmuusikoiden ja yleisön totaalisen kulttuurisen vastakohtaisuuden huomioonottaen vaikutelma oli epätodellinen. Viimeisen esityksen jälkeen väki poistui yhtä sujuvasti, kun oli paikalle saapunutkin.

Myös kaupunkikuva oli erikoinen. Festaribussien ja MB -merkkisten autojen lisäksi muuta liikennettä ei ollut lainkaan. Ja kadut olivat yleensä 3 kaistaa yhteen suuntaan olevia väyliä. Absurdiutta lisäsi se, että risteyksissä viuhtoi yleensä liikennepoliisi olematonta liikennettä ohjaamassa. Huhuttiin, että Kim Il Sung oli vaihtanut muutaman tonnin maan kultavarantoja Mercedes Benz -henkilöautoihin ennen festivaalia antaakseen maastaan vauraan kuvan turisteille.

Kiinassa oli ollut aiemmin keväällä nuorisomellakka Taivaallisen Rauhan Aukiolla. Mellakassa oli kuollut satoja tai jopa tuhansia työläisiä ja opiskelijoita. Tästä syystä festariväki oli päättänyt järjestää mielenosoituksen Kiinaa vastaan yhteisesti sovittuna aikana. Touhukas solidaarisuuden osoittaminen tyssäsi kuitenkin siihen, että noin 15 minuuttia ennen kokoontumispaikalle lähtöä jok’ikinen bussinkuljettaja katosi kuin maa olisi heidät nielaissut. Kun sovitun mielenosoituksen aika oli mennyt ohi, ilmestyivät kuljettajat yhtä salaperäisesti kuin olivat kadonneetkin. Tehokasta.

Festarien päättäjäistilaisuus oli henkeä salpaava. Kymmeniä tuhansia vetävälle stadionille kuljettiin marssimuodostelmassa olympialaisten tapaan. Edellämme kulkeva eurooppalainen kulttuuriosasto oli salakuljettanut marssirivistöön kiinanvastaisen julistekankaan, joka rullattiin auki parikymmentä metriä ennen stadionille saapumista. Juliste ehti olla auki ehkä 10 sekuntia, kun tyhjästä ilmestyi kaksi jäntevää mustahousuista, valkopaitaista itsepuolustuslajien taitajan näköistä siilitukkaista mieshenkilöä. Sujuvasti julistetta kuljettaneen rivin etu- ja takapuolella kulkien juliste tarttui heidän käsiinsä ilman sen suurempaa häiriötä. Pelottavan tehokasta.

Itse Kim Il Sung kunnioitti päättäjäistilaisuutta läsnäolollaan. Suomalaisten katsomo-osastosta hän näkyi selvästi. Olympialaisten avajaisjuhlallisuuksista tuttuun tyyliin päätöstilaisuus sisälsi päätähuimaavaa akrobatiaa maassa ja ilmassa. Vieressämme istui sadoittain samannäköisiä ja -ikäisiä miehiä ja naisia, jotka olivat yhtenä iltana miehittäneen klubimme katsomon. He istuivat selkä suorana kadet 90 asteen kulmassa polvien päällä. Jostakin saamastaan merkistä he alkoivat yht’äkkiä ulvoa yhteen ääneen suoraan huutoa suunnilleen samalta taajuudelta.

Festivaalimatka oli sellainen kulttuurishokki, että siitä ei ole juuri tullut kertoiltua, koska koko reissu tuntui niin epätodelliselta. Kaupunki, josta ihmiset puuttuivat, valtavat autottomat liikenneväylät, massiivisia betonirakennuksia, joiden yhdessäkään ikkunassa ei milloinkaan näkynyt valoja.

Mutta maa on siis edelleen olemassa. Päättäjäisjuhlaa läsnäolollaan kunnioittanut Kim il Sung kuoli vuonna 1994. Siitä alkaen maata on hallinnut hänen poikansa Kim Jong-il. Tällä haavaa on menossa vallanvaihdos, jossa Jong-il’in poikaa Kim Jong-un’ia  ollaan siirtämässä vallan kahvaan. Kimejä kolmannessa polvessa.

Aliravitsemuksesta ja totaalisesta aivopesusta kärsivä kansa saa taas uuden kimin palvottavakseen. Ulkoapäin koko maa näyttää suurelta ihmiskokeelta. Yksi suhtautumistapa ongelmavaltioon voisikin olla se, että annettaisiin heidän suorittaa kokeensa loppuun saakka. Pidettäisiin vain huoli siitä, että päästöt pysyvät kurissa.

Kategoriat: Ulkomaat, Yleinen | Jätä kommentti

Veronmaksajat suojaan pankeilta!

Euroopan Unionissa on jälleen menossa reviiritaistelu EU -komission ( =jäsenmaiden edustajista, mepeistä koostuvan parlamentin hallitus) ja Eurooppa -neuvoston (=jäsenmaiden hallitusten johtajien yhteistyöelin) välillä. Kaava on tuttu. Isot jäsenmaat, Saksa ja Ranska koettavat yhdessä säilyttää itsellään valtaa, joka EU:n peruskirjan mukaan kuuluisi jäsenmaille yhteisesti. Saksan ja Ranskan pelkona on, että kaiken maailman puolat, belgiat ja suomet voisivat olla sanelemassa näille vanhoilla valtioille ehtoja ja ohjeita. Pienten Suomen kaltaisten maiden etu on yksiselitteisesti säilyttää EU -komissiolla se valta, mikä sille kuuluu.

 

Juuri nyt EU -komissio on kaavailemassa suunnitelmaa, millä veronmaksajia voitaisiin suojata taitamattoman pankkitoiminnan seurausilta, so. pankkitukien maksamiselta. Komissio suunnittelee eurooppalaisille finanssialan valvojille oikeutta erottaa epäpätevät pankinjohtajat, kieltää osinkojen maksaminen ja määrätä pankki luopumaan liian riskialttiista liiketoiminnasta. Sisämarkkinakomissaari Michel Bernier kertoi hankkeesta keskiviikkona 20.10, ja kertoi tavoitteena olevan ensisijaisesti vakaat rahamarkkinat.

 

Tavoite on mitä kannatettavin. Raha- ja finanssilaitosten ja heidän edunvalvojiensa ensikirkaisuja ei vielä ole kuultu, mutta niitä ei tarvinne kauaa odottaa. Saamme pikapuoliin seurata tuohtuneita kirjoituksia ja ääni väristen esitettäviä lausuntoja vapaan kilpailun rajoittamisesta, julkisen talouden puuttumisesta markkinatalouteen ja lopulta länsimaisten perusvapauksien horjuttamisesta. Julkinen talous ja sen veronmaksajathan eivät Nalle Wahlroosin hengenheimolaisten mielestä ole koskaan tuoneet pankkitoiminnalle muuta ”kuin hiekkaa lattialle”, ja siksi lieneekin rahamiesten mielestä ollut ihan oikein maksattaa heillä epäonnistuneiden pankkiseikkailujen kuprut.

 

Tälle komission pankkikuri -hankkeelle on syytä toivoa mitä parhainta menestystä!

Kategoriat: Talous | Jätä kommentti

”Tuoteseloste” myös median tuotteille?

”Helsingin Sanomien ja Ylen uutisten päätoimittajat Mikael Pentikäinen ja Atte Jääskeläinen eivät halua selvittää toimittajiensa puoluekantoja”, uutisoi Hesari Esa Mäkisen laatimassa uutisessa uudella Media -palstallaan tänään. Asia liittyy EVA:n johtajan, Matti Apusen tämänsuuntaiseen ehdotukseen samassa lehdessä 10.10.

En pitäisi Apusen ideaa ollenkaan mahdottomana, vielä vähemmän huonona, vaikka Jääskeläinen näkeekin puoluekantojen selvittämisen tarpeettomana ja Pentikäinen mielestä alaisten poliittisten kantojen selvittäminen on peräti ”ajatuksena mahdoton”. Valistunut lukija tai ajankohtaisohjelmien seuraaja tietysti osaa haistaa nämä kannat usein liiankin helposti ilman selvityksiäkin, mutta suuri osa median kuluttajista tuskin asialla vaivaa päätään.

Nykymaailmassa lähes kaikissa tuotteissa on oltava tuoteselosteet valmistusmateriaaleista, lisäaineista, valmistukseen käytetystä energiasta ja jopa menetelmistä. Minkä takia mediatalojen tuotteiden pitäisi olla tästä poikkeus?
Vähintä, mitä Yle ja Sanoma Oy voisivat tehdä, olisi tutkia mitä mieltä heidän edustamiensa välineiden käyttäjät asiasta ovat. Sekä Yle että Hesari teettävät Suomen Gallupilla ja Taloustutkimuksella  barometrejä ja galluppeja paljon turhemmistakin aiheista. Kai tähänkin kysymykseen voisi helposti saada kuluttajien kannan, jos se vain halutaan tietää.

Asian selvittämättä jättäminen on tietysti yhdenlainen kannanotto sekin.

Kategoriat: Media, Yleinen | Jätä kommentti

Yle – mediakentän kummajainenko?

Helsingin Sanomat vyöryttää jälleen pääkirjoituksessaan (090910) ”Yleisradio ahnehtii liian suurta korotusta” täyslaidallisen kohti Yleä. Pontimena on tällä kertaa Ylen hallintoneuvoston hyväksymä 14 euron korotus TV -lupamaksuun.

”Yle on mediakentän kummajainen siksi, että sillä on laissa – tosin kovin epäselvästi – määritelty julkisen palvelun tehtävä ja sitä on rahoitettava, vaikka katsoisi vain kaupallisia kanavia”.

Yle on kansan valitsemien edustajien kontrollissa oleva mediatalo ja eduskunta pystynee tarvittaessa nopeastikin tarkentamaan käsitettä ”julkinen palvelu”, mikäli se on jollekin epäselvä. Mikäli joku täysikasvuinen suomalainen todellakin pystyy tyydyttämään tiedonjanonsa yksinomaan kaupallisia kanavia seuraamalla, niin erinomaiseksi tunnustettu suomalainen koululaitos on kyllä totaalisesti epäonnistunut kyseisten henkilöiden sivistyksellisessä kasvatuksessa.

”Lisäksi Yle on rahoituksen osalta täysin poliitikkojen armoilla ja siinä mielessä eri asemassa kuin valtiosta riippumaton media, kuten sanomalehdistö.”

Yle on poliitikkojen ”armoilla”, koska se on eduskunnan valvonnassa! Tämä on näkökulmakysymys. Pääkirjoittaman mainitsema ”riippumaton media, kuten sanomalehdistö” puolestaan on täysin lehdissä mainostavien yritysten armoilla. Tämä ”armo” saatta loppua lyhyeen, jos media esittää tai julkaisee mainostavaa yritystä arvostelevaa materiaalia. Tämän konseptin aiheuttama itsesensuuri on seikka, mikä asettaa pääkirjoittajan ilmaisun ”riippumaton” hieman outoon valoon.

”On selvää, että Yleisradio tarjoaa nykyisin myös sellaista ohjelmistoa, joka olisi kansalaisten saatavilla ilman Yleä ja kansalaisten rahallista tukea. Siksi Yleisradion johdon pitäisi kyseenalaistaa Ylen tekemisiä ja keskittyä julkiseen palveluun. Kaikki sähköinen media ei ole julkista palvelua, vaikka Pasilassa on ollut niin tapana ajatella.”

Lihavoidussa tekstissä on lähellä sellainenkin ajatus, että ohjeistaako kokoomustaustainen päätoimittaja tässä Ylen kokoomuksen mandaatilla valittua pääjohtajaa?

Yle on hoitanut erityisen hyvin juuri verkossa toimivan sähköisen palvelunsa, mikä on avannut kaikkien suomalaisten katseltavaksi ja kuunneltavaksi uskomattoman määrän kansallisia radio- ja tv -toiminnan aarteita. Ainakin tämä osuus yhdessä sähköisen, maksuttoman uutisvälityksen kanssa ovat asioita, jotka verkkomedian puolella ilmiselvästi kuuluvat Ylelle määriteltyyn ”julkisen palvelun” tehtäväkenttään.

Helsingin Sanomien omaksuman tavan mukaan pääkirjoitus on ilman allekirjoitusta. Villi veikkaukseni on, että lehden uusi päätoimittaja Mikael Pentikäinen on aloittanut sen työn, mitä varten hänet on tehtäväänsä valittu: Ylen aseman murentamisen!

Kategoriat: Media, Yleinen | Jätä kommentti

Gallup kysymys: Pitäisikö kaikkien voittaa lotossa?

 

Politiikan tiimoilla tehtävä mielipiteiden kysely alkaa pikkuhiljaa kypsyttää. YLE tekee niitä niin säännöllisesti, että kyseessä täytyy olla poliittisen eliitin kanssa sovittu piilopuoluetuki: Puolueet välttyvät käyttämästä omia varojaan mielipideilmastossa tapahtuvien muutosten kartoittamisessa, kun homma annetaan ”eduskunnan valvoman” yleisradion tehtäväksi.

 

Kokonaan oma lukunsa on Helsingin Sanomien tekemät omat gallupit. Niillä on aina ollut oma agendansa, johon liittyy sekä uutismateriaalin hankinta että ns. journalistinen arvovalintavaikuttaminen. Tänään 6. heinäkuuta lehti julkisti pääministerigalluppinsa, jossa suomalaisilta kyseltiin mieluisinta pääministeriä. Tämä on huvittavaa, koska vain muutama viikko sitten Lahdessa nähtiin, miten pääministeri Suomessa voidaan valita parilla sadalla äänellä. Vaikka valittu Mari Kiviniemi täyttääkin kaikki pääministerille asetettavat vaatimukset, ei valintaprosessi ole kunniaksi suomalaiselle demokratialle.

 

Miksi Hesari sitten kyselee kansan mielipidettä pääministeristä, vaikka kansa ei pääsekään tätä valitsemaan?

 

Tarkoitus ei voi olla muu kuin tämä: Rivien välissä kansalaista rohkaistaan tekemään äänestyspäätös, joka pohjautuu pikemmin pääministeriehdokkaan henkilöön kuin hänen edustamansa puolueen ohjelmaan. Mielestäni tämä on melko kieroa menettelyä.

 

Pääministerin valintaprosessin demokratisoimisesta olisi ehdottomasti syytä keskustella. Varsinkin, jos presidentin ulkopoliittista valtaa on pikkuhiljaa tarkoitus siirtää pääministerille. Ei kai kukaan meistä halua tilannetta, missä korkeinta ulkopoliittista päätösvaltaa maassamme käyttävä henkilö valittaisiin tehtäväänsä keskustapuolueen Lahden puoluekokouksessa nähdyllä tavalla?

Kategoriat: Arkisto | Jätä kommentti

Jumala?

Aina joskus kun on saanut hieman lepuuttaa aivojaan, tulee mieleen pohtia Konsta Pylkkäsen tapaan valmiiksi jokin mieltä askarruttanut seikka. Konstahan oli jo saamassa valmiiksi laskelmansa maailmankaikkeuden koosta ja tähtien määrästä, kun pahainen riekko tuli ja pilasi kalkyylit.

No, minulle tuli mieleeni ratkaista se itseäni pitkään vaivannut asia, että onko sitä Jumalaa nyt olemassa vai eikö ole? Kun siitä niin paljon kohkataan.

Yritän selvittää asiaa loukkaamatta kenenkään uskonnollisia tunteita, mutta myös kunnioittaen omaa järkeäni ja kaikkea sitä, mitä olen elämäni aikana nähnyt, kokenut ja oppinut.

Kuulun ev.lut. kirkkoon, ja aina silloin tällöin seurakunnan jäsen joutuu tilanteeseen, missä pitäisi mm. lausua ääneen uskontunnustus:

”… ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan, meidän herraamme, joka sikisi pyhästä hengestä, syntyi neitsyt Mariasta…”. 

Ja niin edelleen. Useimmille on kotona opetettu, ettei saa valehdella. Yleensä tällä on tarkoitettu, ettei saa valehdella toisille ihmisille. Saako itselleen valehdella? Saako tuon uskontunnustuksen siis lausua, jos ei siihen usko?

Tapa, millä Jeesuksen syntyminen raamatussa selitetään, on nykytietämyksen valossa vähintäänkin kyseenalainen. Toisaalta kaikki se tieto, mitä Jeesuksen elämästä, opeista ja ajatuksista on meille kerrottu, edustaa inhimillisen yhteisöllisen elämisen jaloimpia ja arvostettavimpia periaatteita. Jeesuksen sanotaan olleen puusepän poika ja kalastaja. Siis käytännön mies, joka eli kuten opetti. Siksi on vaikea kuvitella, että hän olisi kulkenut toreilla julistaen olevansa Jumalan poika. Olisiko ehtinytkään, kun piti itsensä kalastamalla elättää?

Samalla hetkellä, kun Nikean kirkolliskokous v. 325 äänestyspäätöksellä julisti, että kyllä se Jeesus Jumalan poika oli ja sillä siisti, samalla hetkellä Jeesuksen elämäntyö raiskattiin. Hänen maineensa otettiin maallis-uskonnollisen vallankäytön välineeksi, ja hänestä tehtiin joulupukkiin rinnastettava satuhahmo. Eikä todellakaan ollut Jeesuksen vika, että näin kävi 300 vuotta hänen poismenonsa jälkeen.

Maallinen valta tarvitsi kirkkoa vallankäyttönsä tueksi tilanteisiin, joissa miekka ei auttanut eikä ruoska riittänyt. Ruumiin lisäksi kahleisiin piti laittaa myös ihmisen mieli. Nykyään kirkkoa ei enää länsimaissa tarvita maallisen vallankäytön välineenä, mutta tämä rooli sillä on edelleen mm. monissa islamistisissa valtioissa. Mitä tulee uskon välinearvoon vallanpitäjille, niin ei tarvitse ajatella muuta kuin itsemurhapommittajia.

Mutta onko siis Jumalaa olemassa vaiko ei? Vastaus tähän kysymykseen voi olla vain henkilökohtainen. Mitattavissa olevaa, tasalaatuista yhteistä uskoa ei ole olemassakaan. Ken muuta väittää, syyllistyy valehtelun syntiin… .

Ihminen ei tiedä kaikkea. Se ei tiedä mistä maailmankaikkeus alkaa tai mihin se päättyy. Tieteen uudet saavutukset synnyttävät vain uusia kysymyksiä. Eikä ihmispolo tiedä edes sitä, mitä huomenna tapahtuu. Niiden asioiden määrä joita ihminen ei tiedä, on valtava. Se on niin valtava, että se edessä viisas ihminen nöyrtyy. Ei nöyristele vaan nöyrtyy.

Jospa kaikkea sitä, mitä ihminen ei tiedä, kutsuttaisiin Jumalaksi? Sillä tätä mysteerien määrää on syytä kunnioittaa. Miksi? Koska tämä tuntemamme maailman kokonaisuus, oma biologiamme mukaan lukien kuitenkin toimii, vaikka emme tarkasti tiedäkään miten emmekä varsinkaan miksi. Voimme kuitenkin joka aamu herätessämme uuteen päivään olla kiitollisia kaikelle sille, mitä emme tiedä, mutta mikä tekee meidän olemisemme mahdolliseksi tällä maapallolla ilman minkäänlaista omaa ansiotamme. Eikä tämä tietämättömyys saa estää meitä yrittämästä selvittää tietämyksemme aukkoja.

Kirkonmenoissa pitäisi luopua kollektiivisesta itsepetoksesta ja keskittyä opettamaan ihmisiä elämään keskenään ihmisiksi, niinkuin Jeesus opetti. Ja unohtaa höpötykset kuolleista nousemisista, neitseellisistä sikiämisistä, syntien anteeksiannosta ja pyhistä hengistä. Silloin tavallinen, etupäässä omaan järkeensä uskova kansalainenkin voisi olla kirkossa tuntematta myötähäpeää siitä älyllisestä epärehellisyydestä, jota siellä nykyisten menojen vallitessa joutuu kestämään.

 

Kategoriat: Tajunnanvirtaa..., Uskonto | Jätä kommentti

Tyhjät säkit – veronmaksajan ”pain in the arsle”

 

Saksan liittokansleri Angela Merkel päätti kieltää maassaan valtion velkakirjojen ns. lyhyeksi myynnin. Merkelin kollega Jyrki Katainen (kok) ei halunnut (eduskunnan kyselytunti) ottaa asiaa edes pohdintaan. Termi ”lyhyeksi myynti” tarkoittaa sitä, että joku myy sellaista, mitä ei omista. Arvaan: Normaali ihminen ajattelee, että eihän se voi olla edes mahdollista, saati sitten laillista. Tässä meidän ultraliberalistisessa markkinataloudessamme (tunnubiisi: Kyl’ työlki ellää, mut’ kaupal’ rikastuu…) se on  edelleen mahdollista.

 

Lyhyeksi myynti menee näin: Kuvitellaan, että perunatorilla perunavälittäjä aamulla perunoiden hintoja tutkiessaan arvelee hinnan laskevan päivän mittaan. Kuvitellaan vielä, että perunatorilla on sellainen sääntö, että se mitä välittäjät ovat päivän aikana ostaneet tai myyneet, tasataan, selvitellään ja maksetaan vasta myynnin päätyttyä. Perunaa voi siis ilmoittaa myyntiin, vaikkei kärryssä olisi pottuakaan. Niinpä tämä perunapingviinimme myy olematonta perunaa aamun hinnalla. Ja aivan oikein, iltapäivällä hinta on laskenut. Niinpä hän ostaa iltapäivällä perunaa saman verran, mitä aamulla myi, mutta laskeneeseen hintaan. Kun perunasaldo päivän päätyttyä lasketaan, on tälle perunaneuvokselle jäänyt aamu- ja iltapäivän hintojen erotus puhtaana käteen. Vaikkei hän siis ole päivän aikana pidellyt käsissään potun pottua!

 

Pörssissä lyhyeksi myyntiin liittyy usein ns. ”karusellimyynti”. Siinä pari välittäjää ottaa kohteekseen heikoksi arvioimansa osakkeen. Sovitaan, että toinen tekee realiaikaisessa verkon pörssikaupassa osakkeesta yhä halvempia ja halvempia tarjouksia. Toinen ”ostelee” eriä yhä halpenevaan hintaa. Kaveruksilla on käytettävissä yhteinen potti, eikä rahaa muutenkaan liiku, koska kaupat selvitellään päivän päätteeksi. Aktiivinen parivaljakko saa hysterian tarttumaan piensäästäjiin, jotka ryhtyvät myymään osakkeitaan kiihtyvään tahtiin kurssilaskun pelossa. Yhteisestä sopimuksesta spekulantit sitten hieman ennen kaupan sulkeutumista, kurssien riittävästi laskettua ostavat mahdollisimman ison erän. Ja jäävät odottamaan seuraavaa pörssipäivää, jolloin kurssi vähitellen palaa normaalitasolle. Kun näin on tapahtunut, halvalla ostetut osakkeet myydään hyvällä voitolla.

 

Perunanviljelijät ovat tolkun väkeä, joka ei oikeasti salli tällaista pelleilyä tuottamansa ruoan kanssa. Mutta toista on pörssissä ja investointipankeissa. Näiden kohdalla kaupankäynnin ehdoista päättäviltä poliitikoilta on tolkku ollut hukassa jo tovin. Merkel Saksassa siis osoittaa järkiintymisen merkkejä. Onko Suomen hallituksen ministereillä toivoa paranemisesta, jää nähtäväksi.

 

Kuvatunlainen nousevilla tai laskevilla kursseilla tapahtuva vedonlyönti olisi helposti tehtävissä kannattamattomaksi tekemällä jokainen myynti- tai ostotapahtuma verolliseksi arvonlisäveron tapaan. Mutta jos jokin taho Suomessa esittää pörssikauppaan edes jonkinlaista veroa tai moraalikoodistoa, saa heti vastaansa EK:n, pörssimeklarit, investointipankkiirit ja Kokoomuksen ”vapaan kilpailun” kaikenpuolista siunauksellisuutta ylistävät markkinapapit. ”Vapaa kilpailu” tarkoittaa tässä yhteydessä pörssikaupan tahallisen häirinnän maksutonta sallimista ja rahan ansaitsemista rehellisten pössisijoittajien, veronmaksajien ja siis kokonaisten valtioiden kustannuksella. Tähän on uskallettava tarttua määrätietoisesti muuallakin kuin Saksassa!

 

Ennen Kreikasta alkunsa saanutta, europoliitikkojen löperyydestä johtunutta Euroopan talouskriisiä oltiin juuri selviämässä USA:sta alkaneesta ns. roskalainakriisistä. Siinä Wall Street’in pankkiireille oli jäämässä käsiin vajailla vakuuksilla myönnettyjä, tavallisten amerikkalaisten ylihintaisten asuntojen ostamiseen myönnettyjä lainoja. Ahneet pankkiiripiraijat piilottivat näitä roskalainoja tavallisten lainojen sekaan, ja myivät koko paketin sijoittajille ympäri USA:ta ja Eurooppaa sijoituskohteiksi. Kun totuus paljastui, saimme seurata mediasta, kuinka USA:n veronmaksajat pulittivat miljardeja dollareita pönkkäämään pankkiiripuliveivareiden konkurssin partaalle ajamaa amerikkalaista rahoitusjärjestelmää. Ja aaltoliike oli levinnyt myös Eurooppaan.

 

Mikä ero näillä kahdella asialla (lyhyeksi myynti ja USA:n roskalainajuttu) on? Kansanviisaus sanoo, ettei pidä ostaa sikaa säkissä. USA:n pankkiireille oli sallittua piilottaa isompaan säkkiin puolikuolleita sikoja, ja myydä koko läjä kuranttina tavarana. Niin voitiin tehdä, koska USA:n lakien mukaan niin voitiin tehdä. Tällä on se ero, että ns. lyhyeksi myynnissä säkissä ei ole sikaa ollenkaan, koska tyhjän myynti on pörssisääntöjen mukaan sallittua.

 

Kategoriat: Talous | Jätä kommentti

Mikael Jungner: Median tekijästä sen riistaksi

 

Mikael Jungner herättää ristiriitaisia ajatuksia. Hänen keskeinen argumentointinsa liikkuu akseleilla ”edistysmielisyys – konservatiivisuus”,  ”onnellistuttaminen – ankeuttaminen” ja ”management by perkele kontra moderni johtaminen”. Näissä teemoissa keskustelu kävi TV2:n Pressiklubissa 21.5. Tuossa ns. mediaohjelmassa hänen teeseihinsä jäi kaipaamaan substanssia, mitä kirjoitus Demarissa 25.5 onneksi tarjoaa.

 

Ajatukset siitä, että edistysmielisyyden ja  konservatiivisuuden rajat kulkevat jokaisen organisaation sisällä ja että johtajuus kaipaa uusia tuulia ovat tietysti ihan oikeita. Samoin havainto, jonka mukaan aikamme ihmistä kiinnostaa eniten henkilökohtainen onnellisuus. Siis ei varallisuus, valta eikä maine. Tämän ilmiön voi nuorten keskuudessa aistia selvästi. Heti perään on tietysti todettava, että vain onnellisuudesta kiinnostuminen edellyttää sitä, että elämän aineelliset osaset ovat jollakin minimitasolla, mikä taso on jokaiselle yksilöllinen. Jungnerin aatemaailmaa ei kannata SDP:n sisällä yrittää määritellä oikeisto/vasemmisto akselilla, vaikka sitäkin on yritetty. Tämänkaltainen määrittely on liian ahdas.

 

Kysymys on lähinnä siitä, tarjoaako puoluesihteeriehdokas sopivia ominaisuuksia tyydyttämään samaan aikaan sekä työväenliikkeen pitkän linjan järjestöjyrät että poliittista identiteettiään vielä hakevat, palkkatyöllään itsensä elättävät nuoret suomalaiset. Jälkimmäinen palikka näyttäisi olevan kohdallaan, mutta entäpä se ensimmäinen? Alussa mainitsemassani Pressiklubissa nähtiin hieman sitä, mitä tuleman pitää jos Jungnerista tulisi SDP: n puoluesihteeri:

Aatteellista substanssia ja korporatiivista asennetta janoava media raatelisi hänen kaltaisensa romanttisuuteen taipuvaisen poliittisen visionäärin kappaleiksi ja röyhtäisisi päälle.

 

Kun meillä ns. riippumaton media haluaa pudottaa henkilön, se aloittaa motiivien kyseenalaistamisella, jatkaa korostamalla epäolennaisuuksia, päivittelee ymmärtämällä tahallaan väärin ja viimeisenä niittinä julkaisee kohteesta koomisia kuvia. Menetelmää on harjoiteltu mm. Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen ja Jutta Urpilaisen kohdalla. Tätä kutsutaan alan sisällä sananvapaudeksi…

 

Mikäli demarit eivät Mikael Jungneria puoluesihteerikseen valitse, tulisi hänen ehdottomasti asettua ehdolle kansanedustajaksi. Eduskunnan paperinmakuinen keskustelukulttuuri kaipaisi hänen kaltaistaan tuulettajaa kyseenalaistamaan täysistuntojen ”näin on aina ennenkin tehty” -meininkiä.

Kategoriat: Kotimaa, Media | Jätä kommentti

”Markkinoiden mustakaavut” ja sardiiniparvi

 

Euroopan Unionin vältti täpärästi historiansa pahimman talouskriisin. Päätöksillä oli kova hinta. EKP joutui syömään toimintansa alkuajoista saakka pitämänsä periaatteen olla sekaantumatta finassipolitiikkaan. Kun se nyt suostui ostamaan vaikeuksissa olevien yli varojensa eläneiden jäsenmaiden kalliita velkapapereita, avautui tähän saakka tiukasti kiinni ollut kassaholvi. Setelirahoituksesta toiminnan erottaa vain se, että EKP myy saman verran pois parempia lainojaan. Lisää rahaa ei siis markkinoille pitäisi tulla.

 

USA:n keskuspankki FED on jo vuosia painanut sumeilematta lisää dollareita tiukassa paikassa ja niin on tehty myös Aasian keskuspankeissa. Miksei siis EKP:kin? Mm. Ranska on jo pitkään vaatinut keskuspankilta suurempaa joustavuutta ja kansallisvaltioiden (lue: Ranskan) toiveiden parempaa huomioimista. EKP:n toiminta todistaa täydellisesti, kuinka syvän kuilun partaalla  koko Unionin talousjärjestelmä oli. Toimien seurauksena olevalla euron kurssin laskulla on myös kiistämättömät hyvät puolensa: Euromaiden vienti helpottuu!

 

Opetukset? Yksi EKP:n täyskäännökseen vaikuttaneita syitä oli usko siihen, että Euroopan poliitikot tällä kertaa olisivat tosissaan vaatiessaan itseltään ja toisilta tiukempaa budjettikuria. Että he ensi kertaa ryhtisivät noudattamaan itse laatimiaan sääntöjä budjettien alijäämistä ja maidensa velkaantumisasteista. Kun suuri hätätilanne juuri on vältetty, sen laukeamisen euforiassahan voidaan luvata maat ja taivaat. Miten nämä tunnelmat muistetaan taas syksyllä, kun eri puolella Eurooppaa ryhdytään laatimaan budjetteja vuodelle 2011?

 

Suurin oppositiopuolueemme SDP vaatii veronmaksajien lompakolle menemisen ehdoksi pankkien vastuuttamista ja euroopanlaajuisen varainsiirtoveron käyttöönottoa. Voisin kuvitella, että valtaosa veronmaksajista pitää ehtoa kohtuullisena. Eihän Suomen poliitikot toki yksin voi asiasta päättää. On kuitenkin hämmästyttävää, miten tarkasti päähallituspuolueiden johtajat välttävät ottamasta tähän asiaan minkäänlaista kantaa. ”Olemme Suomen ja isänmaan asialla” -lippuja liehutellaan ääni väristen taas kerran silloin, kun maailman taloutta huojuttaville keinottelijoille näytetään vihreää valoa, jossa lukee: ”Painakaa te pojat kaasua! Jos rytisee niin kyllä meidän veronmaksajat maksaa!”

 

Kreikan luokatonta taloudenpitoa ja aikoja sitten arvostelleita suomalaispoliitikoita kuitenkin kuunneltaisiin EU:ssa aiempaa herkemmällä korvalla, jos edustajamme ryhtyisivät esim. talousalueen sisäisen varainsiirtoveron käyttöönottoa vaatimaan. Veron tuotoista kertyisi EKP:lle  vuosien mittaan merkittävä turvarahasto meneillään olevien kriisien kaltaisten tilanteiden varalle.

 

Kansainvälisen varainsiirtoveron vaikutuksia äänekkäimmin epäilevät ovat poikkeuksetta asianomistajia eli arvopaperikaupan kävijöitä. Yleisin peruste on tämä: Ellei veroa saada täysin globaaliksi, sillä ei ole merkitystä. Ts. aina löytyisi jokin pieni yhden suvun omistama saarivaltio, joka ei sopimukseen suostuisi. Tällöin kauppa siirtyisi käyttämään tällaisten valtioiden alueella olevia servereitä, ja veroton meno jatkuisi. Siis ei muuta kuin kädet pystyyn ja annetaan entisen menon siis jatkua? Tähänkö poliitikkojemme peräänantamattomuus päättyy?

 

Asiaan voidaan vaikuttaa lainsäädännöllä, jos vain poliittista tahotoa löytyy. Olisi mieletön ajatus, ellei edes tämä kriisi Euroopassa tuota tahtoa olisi synnyttänyt. Euroopan unioni voisi päättää, että aina kun jäsenvaltioihin rekisteröityjen pörssiyhtiöden osakkeita tai valtioiden velkaparereita myydään, pidättää kauppapaikka kauppasummasta promilleluokkaa olevan veron, joka tuoloutuu EKP:lle. Pörssiyhtiön taloutta vero ei rasittaisi lainkaan. Sensijaan se muodostaisi jonkinlaisen jarrun näille ”markkinoiden mustakaavuille”, jotka liikuttelevat nyt netin kautta verottomasti miljardien pääomia vain ansaitakseen lisää rahaa heikossa jamassa olevien valtioiden tai yritysten ongelmilla. Monet näistä suurimmista mustakaavuista löytyvät pankkien, vakuutus- ja finanssiyhtiöiden piiristä.

 

Kun menet baariin ja ostat kupin kahvia 2 eurolla (!), tulet maksaneeksi valtiolle arvonlisäveroa noin 20 senttiä. Kun sitten käyt arvopaperikauppaa pörssissä summalla, jolla voisi ostaa koko Pauligin tehtaan ja pari Brasilian suurina kahviplantaasia päälle, et maksa kaupasta veroa senttiäkään! Oikeudenmukaistako?

 

Yhä useampi esittää perustellun kysymyksen: Kuka tai mikä tämä ”Markkina” oikein on? Onko se jotakin, mihin demokraattisen valtioiden keinot eivät yllä? Pörssikurssien perusteella ”Markkina” on kuin sardiiniparvi, joka ryntää milloin mihinkin suuntaa samaan aikaan näennäisesti ilman johtajaa. Toimii, kuten sanotaan, kuin päätön kana. Markkinoiden sardiiniparviliikehdintä ei kuitenkaan ole sattumanvaraista. Kun näiden ”markkinoiden mustakaapujen” lieve heilahtaa yhtäällä, ryntää parvi päinvastaiseen suuntaan. Kun kansainvälisen pörssi- ja johdannaiskaupan päivittäinen liikevaihto lasketaan sadoissa miljardeissa, voi juonikas kaavunheiluttaja tienata hyvin pienilläkin liikkeillä. Tämä toimintahan on tietysti täysin laillista, ja jos käytetään väljää tulkintaa kaupankäynnin moraalista, myös hyväksyttävää.

 

Mutta jos nämä mustakaavut aiheuttavat valtioille, yrityksille tai toimeksiantajilleen miljardiluokan tappioita, niin niiden maksattaminen veronmaksajilla on yksiselitteisesti moraalitonta.

Kategoriat: Talous | Jätä kommentti

Janne Virkkunen väistyy

Suomalaisessa mielipideilmastossa kuului selvää historian siipien havinaa, kun Helsingin Sanomien päätoimittajana lähes 20 vuotta toiminut Janne Virkkunen jäi eläkkeelle. Voi väittää, että Hesarin asema suomalaisten mielipiteiden muotoutumisessa on eurooppalaisessakin mittakaavassa ainutlaatuinen. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea lehden ylivoimainen levikki, mutta myös keskimääräisesti arvioituna laadukas journalismi.

 

Tästä ylivoimaisuudesta seuraa, että  omistajille saattaa ajoittain tulla kiusaus käyttää välinettään omien intressiensä ajamiseen. Tämä on ammattitaitoisesti johdetulle lehdelle helppoa. Ei tarvitse kuin suorittaa hieman painotettua uutisointia ja käyttää huolellisesti valittuja kirjoittajia tekemään juttuja asetettuja päämääriä palvelevista aiheista. Yhtä tärkeätä kuin se, mistä kirjoitetaan, on tietysti se mistä EI kirjoiteta.

 

Väistyvä päätoimittaja vieraili viimeisenä työpäivänään aprillipäivän aattona ykkösen aamussa toimittaja Katri Makkosen vieraana.  Haastattelun mielenkiintoisinta antia oli keskustelu siitä, kuinka avoimesti näin ylivertaisessa asemassa oleva sanomalehti voi kansan mielipiteitä jakaviin asioihin ottaa kantaa. Ei ole salaisuus, että Sanoma Oy:ssä poksauteltiin kuohuviinejä sinä päivänä, kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Asiaa oli lehdessä ajettu vahvasti ja määrätietoisesti vuosien ajan.

 

Toimittaja Makkonen oli Ylen arkistoista löytänyt vanhan,  tuolloin vielä melko tuoreen päätoimittaja Virkkusen haastattelun, missä hän kertoo lehdellä olevan valtaa ”jolla voi nostaa lehden tärkeinä pitämiä asioita esiin ja tuoda siten uusia elementtejä päätöksentekoon ja pitää niitä esillä niin kauan, että syntyy poliittista painetta päätöksentekoon”. Pari vuosikymmentä lausuntonsa jälkeenkään Virkkunen ei nähnyt tarpeelliseksi muuttaa ajatteluaan. Vaikka toimittaja Makkonen ei, jäähyväishaastattelun hengen mukaisesti, vierastaan kovin ahtaalle laittanutkaan, joutui Virkkunen kutenkin tapailemaan sanojaan vuosien takaista lausuntoaan kommentoidessaan.

 

Jos ken on Hesarin pääkirjoituksia muutaman vuoden aikana lueskellut, on voinut havaita, miten voimakkaasti lehden pääkirjoituskollegio otti kantaa aikanaan EU:iin liittymisen puolesta,  äskettäin kysymykseen presidentin valtaoikeuksien leikkaamiseen ja nyt viimeksi Ylen julkisen palvelun laajuuden määrittelemisen tarpeellisuuteen. Jossakin määrin tämä on jyrkässä ristiriidassa Virkkusen jokin aika sitten lehdessään esittämään lausumaan, jonka mukaan ”on vaarallista, että toimittajat pyrkivät parantamaan maailmaa helposti syntyvillä näkökulmillaan mieluummin, kuin että tekisivät tasapainoisia ja asiapohjaisia juttuja”.

Tällaiseen ”vaaralliseen toimintaan” osallistuminen on HS:n pääkirjoituskollegiolle ollut pikemmin sääntö kuin poikkeus. On mielenkiintoista nähdä, minkä kannan lehti tulee ottamaan esim. juuri nyt kuumana käyvään maahanmuuttokeskusteluun.

 

Mitä merkitystä sillä sitten on, että yksityisomisteinen, laajalevikkinen valtamedia julkaisee sivuillaan poliittisen päätöksenteon piiriin kuuluviin asioihin selkeitä kantoja?

 

Kun kantaa ottaa selvästi puoluesidonnainen maakuntalehti, voi lukija asemoida kannanoton sen mukaan. Yleisradion kohdalla taas viimeaikaisen Ylemaksu -keskustelun hyvä puoli oli se, että moneen kertaan tuli lausutuksi Ylen asema kansan edustajien ( = kansan…) valvomana laitoksena. Ylilyönnit huomataan ja ne käsitellään julkisuudessa perusteellisesti ( vrt. nk. lautakasajuttu).

Aamulehti -konserni sanomalehtineen ja TV -kanavineen on monissa yhteyksissä liputtanut avoimesti poliittisen oikeiston väreillä, joten niidenkin kannat ovat etukäteen arvattavissa.

Helsingin Sanomat sensijaan on kautta aikojen korostanut poliittista riippumattomuuttaan, objektiivisuuttaan ja puolueettomuuttaan, mihin suuri osa lukijoista vieläkin uskoo. Tämä kuva on viime vuosina alkanut säröillä pahasti.

 

Kun ruoriin nyt astui Sanoma News’in toimitusjohtajan paikalta Mikael Pentikäinen, voidaan Janne Virkkusen kauden tiedotukselliseen arvovalintavaikuttamiseen odottaa edelleen lisääntyvää painetta. Jos tämä asia lukijoille avoimesti kerrottaisiin, olisi asia OK. Mutta tullaanko niin tekemään?

Epäilen. Vastuu jää, kuten savolaisittain sanotaan, lukijalle.

Kategoriat: Media | Jätä kommentti