Mikael Jungner herättää ristiriitaisia ajatuksia. Hänen keskeinen argumentointinsa liikkuu akseleilla ”edistysmielisyys – konservatiivisuus”, ”onnellistuttaminen – ankeuttaminen” ja ”management by perkele kontra moderni johtaminen”. Näissä teemoissa keskustelu kävi TV2:n Pressiklubissa 21.5. Tuossa ns. mediaohjelmassa hänen teeseihinsä jäi kaipaamaan substanssia, mitä kirjoitus Demarissa 25.5 onneksi tarjoaa.
Ajatukset siitä, että edistysmielisyyden ja konservatiivisuuden rajat kulkevat jokaisen organisaation sisällä ja että johtajuus kaipaa uusia tuulia ovat tietysti ihan oikeita. Samoin havainto, jonka mukaan aikamme ihmistä kiinnostaa eniten henkilökohtainen onnellisuus. Siis ei varallisuus, valta eikä maine. Tämän ilmiön voi nuorten keskuudessa aistia selvästi. Heti perään on tietysti todettava, että vain onnellisuudesta kiinnostuminen edellyttää sitä, että elämän aineelliset osaset ovat jollakin minimitasolla, mikä taso on jokaiselle yksilöllinen. Jungnerin aatemaailmaa ei kannata SDP:n sisällä yrittää määritellä oikeisto/vasemmisto akselilla, vaikka sitäkin on yritetty. Tämänkaltainen määrittely on liian ahdas.
Kysymys on lähinnä siitä, tarjoaako puoluesihteeriehdokas sopivia ominaisuuksia tyydyttämään samaan aikaan sekä työväenliikkeen pitkän linjan järjestöjyrät että poliittista identiteettiään vielä hakevat, palkkatyöllään itsensä elättävät nuoret suomalaiset. Jälkimmäinen palikka näyttäisi olevan kohdallaan, mutta entäpä se ensimmäinen? Alussa mainitsemassani Pressiklubissa nähtiin hieman sitä, mitä tuleman pitää jos Jungnerista tulisi SDP: n puoluesihteeri:
Aatteellista substanssia ja korporatiivista asennetta janoava media raatelisi hänen kaltaisensa romanttisuuteen taipuvaisen poliittisen visionäärin kappaleiksi ja röyhtäisisi päälle.
Kun meillä ns. riippumaton media haluaa pudottaa henkilön, se aloittaa motiivien kyseenalaistamisella, jatkaa korostamalla epäolennaisuuksia, päivittelee ymmärtämällä tahallaan väärin ja viimeisenä niittinä julkaisee kohteesta koomisia kuvia. Menetelmää on harjoiteltu mm. Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen ja Jutta Urpilaisen kohdalla. Tätä kutsutaan alan sisällä sananvapaudeksi…
Mikäli demarit eivät Mikael Jungneria puoluesihteerikseen valitse, tulisi hänen ehdottomasti asettua ehdolle kansanedustajaksi. Eduskunnan paperinmakuinen keskustelukulttuuri kaipaisi hänen kaltaistaan tuulettajaa kyseenalaistamaan täysistuntojen ”näin on aina ennenkin tehty” -meininkiä.