Hokemaa työväenpuolueiden epätrendikkyydestä mantrana toisteleva oikeistomedia välttää tarkoin kertomasta, mikä olisi tavallisen, vain ammattitaitonsa omistavan palkansaajan vaihtoehto huolehtia omasta ja viiteryhmänsä edunvalvonnasta. Erityisen riemukasta sille on, kun liikkeen kriitikoita löytyy sen sisältä.
Varallisuuden tai (pääoma)tulojen määrän mainitseminen politiikan yhtenä ihmisiä ryhmiin jakavana tekijänä ilmentää oikeistopropagandistien käsityksen mukaan paluuta sadan vuoden takaiseen retoriikkaan, koska heidän todellisuudessaan ei enää ole ”yhteiskuntaluokkia”. Ollaan kaikki ”samassa veneessä” jokainen osaltamme luopumassa jostakin rakenteellisen alijäämän ja vastuuvajeen paikkaamisessa.
Siksi meidän kaikkien tulisi antaa se sama satanen yhteiseen kassaan. Sillä, että se yhdelle on kymmenes- ja toiselle tuhannesosa tuloista, ei ole merkitystä. Sama satanen kaikilta on aitoa markkinatalouden tasa-arvoa!
Toinen toistuva popularisointi on vertailu kakun leipojien ja jakajien välillä. Siinä sadussa oikeisto esitetään leipurina, jolta joutilas oleskelijajoukko haluaa palansa tekemättä mitään sen hyväksi. Jo alkeellinen analyysi paljastaisi, että kakun todellisilla leipojilla itsellään ei työstään saamallaan palkalla usein ole varaa edes ostaa sitä palasta. Yhteiskunta jakautuu teettäjiin ja tekijöihin. Teettäjät sallivat mielellään sekoittaa roolit ja kutsua itseään tekijöiksi. Siitä esimerkiksi käy vaikkapa Kokoomuksen taannoinen rukkaskampanja.
Duunarilla ja yrittäjällä on enemmän yhteistä kuin ajatellaan. Kumpikin pärjää vain osaamalla tehdä hommansa muita paremmin. Liberalismin ikonin, Adam Smithin opeista on jostakin syystä haluttu unohtaa se tosiasia, että hän suhtautui epäluuloisesti kauppiaiden rooliin markkinataloudessa. Nykyajan ”kauppias” on se, joka käynnistää globaalit talouskriisit. Viimeisin näistä oli USA:sta levinnyt länsimaita horjuttanut roskalainabisnes. Koko EU on edelleen tämän kriisin toipilas. Kaupallinen media puolestaan on aikamme aatekauppias, jolle uutinen on tuote, jolla on ansaittava sekä palkka että osinko. Siksi järjestelmän kritiikki on sille tabu.
Tämän päivän esimerkki yrittäjän ja kaupan suhteesta löytyy maamme maataloudesta: Kauppa sanelee sen, millä maatalousyrittäjä tuotteensa myy.
Oman elämän perusedellytyksistä huolehtimista ei demokratiassa pidä kutsua epätrendikkääksi. Se oli muodikasta 100 vuotta sitten, kun vaadittiin ja saatiin äänioikeus. Se on muodikasta nyt, kun vastustetaan vaikkapa ihmisten ”palkkaamista töihin” 0-sopimuksilla.