Joulu lähenee uhkaavasti. Sen huomaa monista asioista. Postilaatikkoon viikottain yllättäen ja pyytämättä ilmestyvä mainosnippu kasvaa ja muuttuu yhä punaisemmaksi. Koko liike-elämä ikäänkuin vetää henkeään kootakseen voimansa vuoden tärkeimmän ponnistuksen edessä.
Lapset kirjoittavat lahjalistojaan silmät innosta hehkuen samaan aikaan, kun vanhemmat, kummit ja sukulaiset pohtivat kuumeisesti, mitä tupaten täysiin lastenhuoneisiin vielä voisi hankkia. Markkinaliberalismi on jo aikoja sitten korvannut Jeesuksen Joulupukilla. Jälkimmäinen myy paremmin.
Sitä kaikkein tärkeintä lahjaa lapsille ei kuitenkaan voida paketoida: Aikaa!
Kirkko koettaa parhaansa mukaan ohjata ihmisten ajatukset materiasta henkeen, vaatimisesta antamiseen. Suurimpana ongelmana tässä pyrkimyksessä instituutiolla on kuitenkin sen oma historia: Liikkeen tärkeimmästä hahmosta, eräästä juutalaisesta puusepän pojasta ja uskonnon uudistajasta tehtiin valtapolitiikan mannekiini, kun hänet maallisella päätöksellä kohotettiin Jumalan Pojan asemaan. Eikö olisi riittänyt, että Jeesus olisi saanut jäädä historiaan elämänsä esimerkillisesti eläneenä tavallisena kalastajana, joka eli kuten opetti? Ilman jumaluuttakin Jeesuksen ”blogeissaan” esittämät yhteisöllisen elämisen periaatteet riittäisivät moraalisiksi ohjeiksi edelleen, 2000 vuotta myöhemmin.
Läpikaupallistettu joulu on jo aikoja sitten tehnyt varsinaisesta päivänsankarista välttämättömän alibin ylenmääräiselle materiassa piehtaroinnille, ikäänkuin lyhyen ruokarukouksen, jonka jälkeen voidaan estoitta sukeltaa aineellisten nautintojen pariin.
Kuka oikeasti tarvitsee nykyisenkaltaista joulua?