Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn vieraili äskettäin Tv1’n ajankohtaisohjelmassa ja lausui mm. näin:
”– Ilmastonmuutos on valtava markkinahäiriö. Sillä on suuri merkitys pitkän aikavälin talouskasvun ja talouden kestävyyden kannalta
– Tulevien vuosikymmenten suomalaisten täytyy voida rakentaa elämäänsä ilman, että he joutuvat taistelemaan edellisten sukupolvien velkojen ja ympäristöongelmien kanssa.”
Rehn on oikeassa. Siitä, mikä tämän ”valtavan markkinahäiriön” on aiheuttanut, hän ei puhunut. Teollistuneet maat ovat vuosikymmenten ajan hyväksyneet tilanteen, missä osa hyvinvoinnista ulosmitataan luonnosta velaksi tulevien sukupolvien maksettavaksi. Tästä on vallinnut vastenmielinen konsensus yli puoluerajojen.
Tulevilta sukupolvilta varastettu hyvinvointi ei suinkaan ole jakautunut tasaisesti kansalaisten kesken. Suuri osa varastetusta omaisuudesta on pääasiassa yksityis- mutta osin myös valtio-omisteisten yhtiöiden omissa pääomissa, niiden korruptoituneiden poliitikkojen tileillä veroparatiiseissa tai omistajille jaettuina osinkoina tuottoisammissa sijoituskohteissa.
Sillä ei ole merkitystä, onko saastuttavan teollisuuden omistaja ollut yksityinen vai valtio. Romahtaneen Neuvostoliiton valtionkapitalismi ehti aiheuttaa tuleville sukupolville ympäristölaskun, jota kukaan ei pysty arvioimaan.
Kiinassa toimittiin pitkään täysin ympäristöstä piittaamatta, kunnes havahduttiin siihen, että suurkaupungeissa piti ryhtyä käyttämään hengityssuojaimia.
Olli Rehnin mainitsema ”markkinahäiriö” ei siis oikeasti ole mikään häiriö, vaan yhdessä harkitusti omalle sukupolvelle myönnetty oikeus varastaa ympäristöarvoja tulevilta sukupolvilta.
Mikäli haluamme, että ihmiset voivat tällä planeetalla edelleen asua, on markkinatalouden sääntely nostettava aivan uudelle tasolle.
Mutta mitkä ovat mahdollisuutemme?
Erään Atlantin takaisen, ilmakehää saastuttavan valtion päämies ei vastoin tiedeyhteisön yksiäänistä kantaa edes tunnusta ilmasto-ongelman olemassaoloa! Hän näyttää päinvastoin ylpeilevän sillä, ettei näe sitä minkä kaikki muut näkevät.
Valtioiden pitkän tähtäimen selviytymisskenaarioissa on varmasti jo varauduttu mahdollisuuteen, että elämä maapallon pinnalla käy vaikeaksi, ellei peräti mahdottomaksi.
Mikäli annamme nykyisen kvartaalitalouden isännöidä lajimme tulevaisuutta, niin ihmiskunta joutuu jossakin vaiheessa siirtymään asumaan maan alle – aluksi muutamaksi sadaksi, lopulta ehkä tuhansiksi vuosiksi.