Euroopan Unionin rahoituskriisissä rintamalinjat alkavat kirkastua. Markkinatalouden puolestapuhujat ovat entistä äänekkäämmin arvostelleet vaatimuksia sekä sijoittajien vastuuttamisesta että Suomen valtionvarainministerin, SDP:n Jutta Urpilaisen Kreikan lisälainoitukseen liittyvistä vakuusvaateista. Kun erinomaisesti asiaa edistänyt ministerimme sai 4.7 Brysselissä pidetyssä kokouksessa Suomen kannalle varovaista vihreää valoa, on markkinaliberaalilla lehdistöllämme ilmiselviä vaikeuksia nielaista tätä tosiasiaa.
Miksi markkinatalouden etuvartio haluaa siirtää Kreikan lainoittajien kuprut veronmaksajien piikkiin?
Vastaus on yksinkertainen. Onhan aina kivempaa, kun voit kerätä voitot itse ja jakaa tappiot muille. Näin rehellisesti asiaa ei tietysti kerrota. Tappioiden maksattamista veronmaksajilla perustellaan hienolla liiketaloudellisella terminologialla, josta ei yleensä ota erkkikään selvää. Eikä sen tarkoituskaan ole muu, kuin tosiasioiden peittäminen.
Mitä tapahtui Islannille, joka oman busines -eliittinsä ahneudesta johtuen ajautui ylipääsemättömiin vaikeuksiin pari vuotta sitten. Kun korttitalo romahti, päättivät brittiläiset ja hollantilaiset korvata vararikossa varoja menettäneille kansalaisilleen menetykset periäkseen ne Islannin valtiolta. Kuten tiedetään, islantilaiset päättivät olla maksamatta. Business is business. Siihen kuuluu epäonnistumisen riski. Teille kävi nyt niin, totesivat saarelaiset tyynesti kansanäänestyksessä, ja päättivät aloittaa taloutensa rakentamisen alusta puhtaalta pöydältä.
Miksei Kreikka voi seurata Islannin esimerkkiä?
Menettäjiä olisivat enimmäkseen muutama suuri saksalais- ja ranskalaispankki. Kreikan vararikkoon päästäminen kirpaisisi kerran kunnolla, mutta voisi olla opettavainen tarina sekä maan sisäiselle taloudenpidolle, tilastoinnille ja politikoinnille että kansainvälistä sijoitustoimintaa harjoittaville tahoille. Miksi liiketoimintaan oleellisesti kuuluva konkurssin mahdollisuus nähdään valtion kohdalla mahdottomaksi? Tietenkin siksi, että rahoja on syydetty seulan lailla vuotavan, vuodesta toiseen alijäämäisen budjetin tilkkeeksi ilman vakuuksia sillä oletuksella, että kyllä EU:n veronmaksajat tulevat apuun.
Kenen tästä perusteettomasta oletuksesta aiheutuneista vahingoista pitäisi vastata? Lainoittajien vai veronmaksajien?
Minun oikeustajuni mukaan vastaus on selvä.