Kun maamme huoltosuhde heikkenee, vaihtotase vinoutuu ja luottoluokitukset paukkuvat, voimistuu talouskeskustelussa syyllisten etsintä. Jakolinjat ovat selvät: Oikeisto näkee syypäänä ammattiliitot ja niiden ”kohtuuttomat” vaatimukset yhdistyneenä yhteiskunnan turvaverkon yksilön omaa vastuuta rapauttavaan liialliseen tiheyteen. Parannuskeinona tarjotaan yleisesti turvaverkon harventamista sekä markkintatalouden sääntelyn vähentämistä turhan byrokratian karsimisen peitetarinalla.
Vasemmalla etsitään syyllisiä edellisen vuosikymmenen poukkoilevan fantastisesta, tuloeroja kasvattaneesta hallituspolitiikasta, talouseliitin ahneudesta sekä sen kyvyttömyydestä ennakoida tulevaa.
Vilkaistaan hieman historiaa. Ammattiliittojen keskeisimpiä vastuualueita ei ollut esim. 1980 -luvun lopulla tapahtunut rahamarkkinoiden vapauttaminen, ne eivät myöskään päättäneet Suomen liittymisestä euroon. Ne eivät olleet aiheuttamassa Nokiassa tapahtunutta liikkeenjohdollista ja tuotekehityksellistä sokeutumista ja sen seurauksena tapahtunutta Suomen teknologian lippulaivan uppoamista. Ne eivät olleet estämässä puu- ja paperiteollisuutta näkemästä Aasian talouden noususta johtunutta uuttaa globaalia markkinatilannetta, mikä johti tehtaiden hallitsemattomaan ulosliputtamiseen. Lauri Ihalainen ei myynyt valtion omistamaa Kemiraa, Grow How’ta, Soklin kaivostoimintaa ja malmivarantoja 200 milj. eurolla norjalaisille. Sen teki Jyri Häkämies. Kohteiden arvoksi arvioidaan nyt 10 – 30 miljardia euroa.
Soklin myynnin jälkeen valtio hankkiutui Solidiumin kautta keväällä 2013 uudelleen mukaan kaivostoimintaan, Talvivaaraan. Häkämies oli paria kuukautta aiemmin siirtynyt EK:n hommiin. Valtio on sijoittanut projektiin nyt neljännemiljardin. Yhtiö on velkasaneerauksessa.
Sari Sairaanhoitajasta tuli mediassa virtuaalijulkkis sen jälkeen, kun Kokoomus lupasi vuoden 2007 eduskuntavaalien loppumetreillä hänelle ja hänen kavereilleen 500 euron palkankorotuksen. Lupaus jäi lunastamatta.
Sari ja hänen julkisen sektorin pienipalkkaiset kaverinsa ammattiliittoineen ovat ovat tämän tilapäisen mediaglitterin jälkeen pysyneet oikeistomediassa pelkästään syyllistämisen kohteina, ei työn sankareina.
Kun Suomeen aikoinaan säädettiin laki pakollisesta turvavyön käytöstä, jurnuttivat yksilönvapauden puolustajat ihmistä liikaa holhoavasta yhteiskunnasta. Tänäkin päivänä itsepäisimmät kiinnittävät vyönsä vain poliisin nähdessään.
Sari ja hänen kaverinsa paikkaavat niska-, kallo- ja muut vammat.
Elinkeinoelämä ja talouden eliitti toimii täsmälleen samoin. Markkinataloutta sääntelemään pyrkivää lainsäädäntöä kritisoidaan ja vastustetaan refleksinomaisesti. Jarrua ei paineta eikä kurssia tarkisteta ennen kuin rytisee. Tästä syntyvät vahingot hoitaa jälleen Sari ja hänen julkisen sektorin kollegansa yhteiskunnan toimeentulo- ja velkaneuvontaluukuilla. Joita siis oikeiston lempiliturgian mukaan on aivan liikaa!
Yhteiskunnassa on ryhmiä, joiden kuuluisi työnsä puolesta kyetä ennakoimaan tulevaisuutta ajankohtaisen luotettavan tiedon pohjalta. Poliitikkojen ohella tähän ryhmään kuuluvat taloudesta kirjoittavat journalistit. Viimemainittujen tulisi työkseen asetella talouden vauhtisokeutta ja markkinatilanteiden muutoksia haistelevia tutkiaan talouden tarkastuspisteille.
Useimmiten vaikuttaa ikävä kyllä siltä, että talouskommentaattorit viihtyvät paremmin liituraitaporukan kyydissä kuin talouden ylinopeuksia ja pullonkauloja tutkimassa.