Yli sadan päättäjän kokoonpanolla pohdittiin maamme teollisuuden tilaa ja tulevaisuutta 2010 -luvulla. Helsingin Töölön vanhaan raitiovaunukorjaamoon oli keskiviikkona 15.1 kokoontunut talouden ja politiikan ykkössarjaa aina presidentti Niinistöstä alkaen. Tilaisuus oli kekseliäästi ristitty Selkäranka -seminaariksi.
Veikko Vennamo kasvatti aikoinaan otsikon yhdyssanaa sanalla ”seteli”. Seteliselkärankaisilla hän tarkoitti liike-elämän ja virkamiesten edustajia, joiden selkä taipuu aina, kun rahaa on näkyvissä.
Kun liituraitaporukka puhuu selkärangasta, se ei yleensä tarkoita omaansa. Se tarkoittaa pikemminkin kansalaisia, joiden ruodon täytyy kestää sikamaisen kalliit asunnot, heikkenevät julkiset palvelut, epävarmat työpaikat ja kaiken päälle lisää kituuttamista vaativa eliitti. Björn Wahlroos aloitti tämän tutun rekilaulunsa viikko sitten Ylen ykkösaamussa viime lauantaina.
Omaa selkärankaa varten näille raskassarjalaisille on varattu swiitti Kanarialta, duunariin nähden kymmenkertainen liksa ja kalkkiviivoille alhainen eläkeikä.
Jotakin hyvääkin sentään: Kun Aalto-yliopiston professori Liisa Välikangas seminaarissa sanoi, ettei ”Piilaaksossakaan kannattavuutta haeta verotuksella ja halvalla työvoimalla”, on se ymmärrettävä piikkinä näille wahlrooseille, joiden oma ideapankki on ehtynyt jo aikoja sitten ja jäljelle on jäänyt vain kitinä verotuksesta ja työvoiman kalleudesta.
Kun Jutta Urpilainen uskalsi viisi vuotta sitten kuvata suomalaisen yhteiskunnan kehittämistä matkaksi kohti unelmaa, ampui media yhteistuumin nämä puheet ilakoiden säpäleiksi unelmahöttönä.
Nähtäväksi jää, miten media nyt suhtautuu samaan asiaan, kun professori Välikangas sanoo, että ”ratkaisuja etsitään Suomessa helposti ongelmista käsin sen sijaan, että mentäisiin unelmia kohti”.