Yhteisön sivistystä voidaan arvioida sen mukaan, miten se huolehtii niistä ihmisistä, jotka eivät itse kykene huolehtimaan itsestään: Lapsista, sairaista ja vanhuksista. Kun eduskunta viime keväänä keskusteli vanhuspalvelulaista, kiteytyi kiistely desimaaleihin: Pitäisikö lakiin kirjata demarien vaatima hoitajamitoitus 0,7 vai ei? Vastustajat korostivat monimuotoisuuden olevan tärkeämpää, kun taas mitoituksen puolustajat korostivat hoitavien käsien määrän merkitystä.
Vierailimme demariehdokkaiden kanssa Kivistöntien ja Kotokartanon palvelutaloissa keskustelemassa ikäihmisten ja heidän hoitajiensa kanssa ja myös laulamalla yhdessä tuttuja lauluja. ”Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa, rakastan elämää, joka muistojen hetkiä kantaa” -säkeiden päättyessä tunnelma oli käsinkosketeltava. Roskia meni silmiin sekä laulajien että kuulijoiden puolella.
Musiikilla on kaikista inhimillisen viestinnän muodoista ainoana ominaisuus solahtaa suoraan kuulijan alitajuntaan, missä se melodiapätkien, kertosäkeiden ja laulunsanojen avulla elvyttää muistoja, palauttaa mieleen unohtuneita tilanteita ja tunteita, kenties ihmisiäkin. Sanalla sanoen, parantaa.
Meistä jokainen vanhenee ja tarvitsee jossakin vaiheessa auttavia käsiä päivittäisissä toimissaan. Vanhusten ja heidän hoitajiensa keskellä alkoi keväinen keskustelu hoitajamitoituksen desimaaleista muuttua lihaksi. Eläviä ihmisiä hoitavat kädet tekevät inhimillisessä katsannossa tärkeämpää työtä, kuin vaikkapa organisaatiokaavioita piirtelevä, ostopalveluja markkinoiva konsultti.
Ikääntyvistä jäsenistään huolehtimisen on oltava yhteisölle kunnia-asia.