Suomessa palkitaan kerran vuodessa parhaita yksittäisiä juttuja, toimittajia ja journalistisia tekoja. Viime vuoden ’parhaat’ julkistettiin 10.3.2021.
Palkittuihin ja itse kilpailuun voi tutustua tässä.
Tämä jutun tarkoitus on pohtia sitä, miksi YLE vain harvoin yltää suorituksiin, jotka katsottaisiin palkitsemisen arvoisiksi.
V. 2020 Yle ei yltänyt palkinnoille. Kun vilkaistaan palkittuja taaksepäin, on tilasto kiinnostava sikäli, että 10 vuoden aikana Ylelle osuneita huomionosoituksia on 8.
Ja vielä kiinnostavampaa on, että näistä kahdeksasta viisi on kohdistunut yksittäisten toimittajien työn huomiointiin: Antti Kuronen, Olli Seuri, Jessica Aro, Tom Kankkonen ja Ami Assulin.
Yhden sai kolmen toimittajan muodostama projektiryhmä ja yhden yksittäinen ohjelma.
Vain yksi ”Veroista viis – Luxemburg fiksaa” kohdentui Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen MOT’ille, mutta siitäkin erityismaininnan sai yksittäinen toimittaja, ei toimitus.
Tämänlaatuiset kilpailut eivät toki ole mitään journalismin laadun mittareita.
Kuitenkin: Ylen muihin nähden ylivoimaiset resurssit huomioiden tilannetta ei toiminnan kustantajan näkökulmasta voi pitää tyydyttävänä.
Jouko Jokisen johtaman Ylen Uutis- ja ajankohtaistoimituksen alaisuuteen kuuluu 12 yksikköä. Näissä Jokisen yksiköissä pelkästään päälliköitä ja tuottajia on yli 30. Toimituksellisen, teknisen ja tukihenkilöstön määrää en uskalla edes arvioida.
Rakenteen voi katsoa tästä.
Onko Ylessä journalistista kunnianhimoa muualla kuin yksittäisten toimittajien ambitioissa?
Vesittyykö kunnianhimoinen poliittinen journalismi hampaattomaan tasapuolisuushöpinään?
Onko pääagendaksi päässyt hiipimään oman aseman säilyttäminen?
Onko vallan vahtikoran ärinä muuttunut ininäksi organisaatiorakenteissa?
En odota Ylen Uutis- ja ajankohtaistoimitukselta ensisijaisesti palkintoja.
Odotan syvällistä tutkivaa ja älykästä asioihin paneutunutta poliittista journalismia.
En sellaista kevyttä pintavaahdon hämmentämistä, mitä erityisesti ajankohtaistoimituksen haastatteluohjelmissa yleisölle tarjotaan.