”Viimeinen Sana” kysyi, miten hyvin media on lobattavissa uutisoimaan halutuista aiheista? ”Pelottavan hyvin” oli vastaus.

Median poliittinen puolueettomuus ei ole itsestäänselvyys. Nyt puhutaan avoimesti siitä, suosiiko media poliittista keskustelua ohjatessaan ja vaaliteemoja luodessaan yksiä ja sorsiiko toisia.
Poliittista uutisointia tiiviisti seuranneelle yllättävää on vain se, että teema nousee esiin vasta nyt.

Vahvat voimat yhteiskunnassa haluavat ihmisten ajattelevan, että mediayhtiöiden julkaisemat sanomalehdet ja niiden verkkoversiot ovat vailla omia valtapolittiisia intressejä. Näin ei ole milloinkaan ollut.

Foorumeja kriittiselle mediakeskustelulle ei liiemmälti ole.
Kaupallinen media kaihtaa aihetta kuin ruttoa ja Yle – jolle se julkisena laitoksena kuuluisi – puhuu aiheesta himmennetyin lyhdyin.
Yksi sellainen yritys nähtiin mediakriittiseksi itsensä laskevassa ’Viimeinen sana’ -ohjelmassa perjantaina 16.12 teemalla ”Miten media vaikuttaa puolueiden suosioon”?

Ohjelmasarjan valuvika on se, että studioon tuodaan median toimintaa arvioimaan pelkästään journalisteja ja kaupallisten mediatalojen vastaavia toimittajia.
Tästä lähtökohdasta on turha kärkevää kritiikkiä odottaa – semminkin kun journalistien ja mediatalojen keskinäinen lojaliteetti lähentelee poliisilaitoksen tasoa.

Mediatutkijat sekä yleisön edustajat loistavat poissaolollaan.

Joskus Rosa Kettumäen emännöimä ohjelma kuitenkin on pääsemäisillään olennaisen äärelle. Nyt vieraina olivat Laura Saarikoski (HS), Suvi Auvinen (Ellun kanat) ja Jouni Kemppainen (Maaseudun tulevaisuus, MTK).
Hesarin Saarikoski vähätteli median roolia, koska poliitikot somen avulla voivat lähestyä äänestäjiään suoraan ilman mediaa. Näin median rooli olisi muuttunut kommentoimaan sitä, mitä poliitikot somessa kertovat.
Jäi sellainen kuva, että somea pidetään alibina heikolle omalle taustatyölle politiikan tarkoitusperien selvittämisessä. Ja somen kauttahan media toimii:
Kuka Twitterissä eilen sitä ja kuka Instagramissa tai FB:ssä tänään tätä!

MT:n Jouni Kemppainen peräsi medialta parempaa perehtymistä siihen, mitä puolueiden asiakysymyksiin liittyvien erimielisyyksien taustalla oikeasti on.
Hänen käsitykseensä on helppo yhtyä.
Erimielisyyksien ideologisten juurisyiden perkaamisen asemesta mediaa kiinnostaa enemmän yksittäiset somejulkaisut ja yksittäisten poliitikkojen välisen kähinät.

Ohjelman varsinaisen skuupin pläjäytti pöytään Ellun kanojen Suvi Auvinen.
Ellun kanat on informaatiovaikuttamista harjoittava viestintäfirma, jolla on oman ilmoituksensa mukaan vankkaa kokemusta yhteiskunnallisen vaikuttamisen kriiseistä.
Suomeksi sanottuna lobbausfirma, joka tarjoaa palvelujaan syöttämällä mediaan maksavan asiakkaan toivomusten mukaista yhteiskunnallisen keskustelun sisältöä.

Toimittaja Kettumäki kysyi Auviselta, kuinka hyvin tässä onnistutaan? Miten hyvin pystytään strategisesti liikuttelemaan sitä, mistä suomalainen yhteiskunta puhuu?

Vastaus oli: ”Pelottavan hyvin”!

Kategoriat: Media, Politiikka, Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Katso kuuta, älä sitä osoittavaa sormea.

Väitöstutkija Antti Ronkainen julkaisi Suomen Kuvalehdessä 2.10 ”Vallan mahotonta” blogissaan kirjoituksen, joka käsitteli keskuspankkien, ennenkaikkea Euroopan keskuspankin toimintaa.
Mitä tulee EKP:n rahapolitiikan toimintaympäristöön, niin mikään ei ole kuin ennen.
Myrskyn talouskeskustelumme vesilasiin nosti pääministerin kyseisestä blogista twiittaama siteeraus ”vallitsevissa rahapolitiikan ideoissa on jotain pahasti vialla, kun keskuspankit suojelevat uskottavuuttaan ajamalla taloudet taantumaan”.

Pm. Sanna Marinin twiittiinsä valitsema lause tarjosi talouskeskustelua hallitsevalle, rankkaa leikkauslinjaa kannattaville kovan linjan kurittajille mahdollisuuden kauhistella siinä näkemäänsä poliittista pyrkimystä vaikuttaa keskuspankkien rahapolitiikkaan.
Eduskunnan opposition – ennenkaikkea Kokoomuksen – äänenkannattajan roolin omaksunut Iltalehti pani parastaan synnyttääkseen aiheesta uuden Marin -kohun.

Mitäpä jo pm. olisi poiminut blogista twiittiinsä Ronkaisen blogin edellisen lauseen: korkopolitiikalla ei voi vastata inflaation aiheuttaneisiin tarjontashokkeihin, ja pahimmillaan korkojen aggressiivinen korotus jouduttaa ja syventää taantumaa”.

Olisiko se muuttanut tämän tekaistun kohun luonnetta?

Euroalueen inflaatio on EKP:n 2% tavoitteena pitämäänsä nähden 5-kertainen – ja talouden ennustat sanovat sen voivan jopa kaksinkertaistua 20 %:iin.
Keskuspankin keskeinen tehtävä on pitää yllä hintavakautta lyhyen tähtäimen korkoja säätämällä, mutta karussa olevaan inflaatioon tai varsinkaan sen ryöstäytymiseen johtaneisiin syihin ei lyhyillä koroilla ole vähäisintäkään vaikutusta. 

Venäjän aloittaman sota ja sen osana toteuttama kaasukiristys on sellainen force major, jota ei oltu huomioitu.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen EKP ja FED ovat rahamarkkinoiden vakautta ylläpitääkseen ostaneet rahamarkkinoilta velkakirjoja 5000 miljardin euron arvosta. Siis VIIDEN TUHANNEN MILJARDIN!
Paitsi että finanssikriisin syyt jäljittyvät löperöön poliittiseen päätöksentekoon USA’ssa, oli tuolla keskuspankkien historiallisella elvyttämisellä mitä suurimmassa määrin poliittisia syitä ja myös seurauksia.

Ja nyt siis kauhistellaan, kun poliittisen talouden tohtoritutkija perää ajatustenvaihtoa sekä keskuspankkien ja politiikan päättäjien välille!

Itse pihvin – eli Antti Ronkaisen blogin väittämien – asemesta kovin vähäistä talouden asiantuntemusta edustava media on nostanut esiin yhden siteeratun lauseen. 

Kuun asemesta arvoisat talousjournalistimme tuijottavat sitä osoittavaa sormea.

Kategoriat: Yleinen | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Journalismin Don Quijotet

Suomessa palkitaan kerran vuodessa parhaita yksittäisiä juttuja, toimittajia ja journalistisia tekoja. Viime vuoden ’parhaat’ julkistettiin 10.3.2021.
Palkittuihin ja itse kilpailuun voi tutustua tässä.

Tämä jutun tarkoitus on pohtia sitä, miksi YLE vain harvoin yltää suorituksiin, jotka katsottaisiin palkitsemisen arvoisiksi.
V. 2020 Yle ei yltänyt palkinnoille. Kun vilkaistaan palkittuja taaksepäin, on tilasto kiinnostava sikäli, että 10 vuoden aikana Ylelle osuneita huomionosoituksia on 8.

Ja vielä kiinnostavampaa on, että näistä kahdeksasta viisi on kohdistunut yksittäisten toimittajien työn huomiointiin: Antti Kuronen, Olli Seuri, Jessica Aro, Tom Kankkonen ja Ami Assulin.
Yhden sai kolmen toimittajan muodostama projektiryhmä ja yhden yksittäinen ohjelma.
Vain yksi ”Veroista viis – Luxemburg fiksaa” kohdentui Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen MOT’ille, mutta siitäkin erityismaininnan sai yksittäinen toimittaja, ei toimitus.

Tämänlaatuiset kilpailut eivät toki ole mitään journalismin laadun mittareita.
Kuitenkin: Ylen muihin nähden ylivoimaiset resurssit huomioiden tilannetta ei toiminnan kustantajan näkökulmasta voi pitää tyydyttävänä.

Jouko Jokisen johtaman Ylen Uutis- ja ajankohtaistoimituksen alaisuuteen kuuluu 12 yksikköä. Näissä Jokisen yksiköissä pelkästään päälliköitä ja tuottajia on yli 30. Toimituksellisen, teknisen ja tukihenkilöstön määrää en uskalla edes arvioida.
Rakenteen voi katsoa tästä.

Onko Ylessä journalistista kunnianhimoa muualla kuin yksittäisten toimittajien ambitioissa?
Vesittyykö kunnianhimoinen poliittinen journalismi hampaattomaan tasapuolisuushöpinään?
Onko pääagendaksi päässyt hiipimään oman aseman säilyttäminen?

Onko vallan vahtikoran ärinä muuttunut ininäksi organisaatiorakenteissa?

En odota Ylen Uutis- ja ajankohtaistoimitukselta ensisijaisesti palkintoja.
Odotan syvällistä tutkivaa ja älykästä asioihin paneutunutta poliittista journalismia.
En sellaista kevyttä pintavaahdon hämmentämistä, mitä erityisesti ajankohtaistoimituksen  haastatteluohjelmissa yleisölle tarjotaan.

Kategoriat: Kotimaa, Media | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Syökö demokratia lapsensa?

”Vallankumous syö lapsensa” -lause tarkoittaa, että vallan anastamalla saaneet ovat myöhemmin menettäneet sekä vallan että yleensä myös henkensä.
Käsi sydämelle, voiko niin käydä myös demokratialle? 
Merkkejä sellaisesta on, vaikka syyt ovatkin toiset.

Demokraattiset valtiot perustuvat yksilön ja markkinoiden vapaudelle. Kumpiakin vapauksia säätelee iso nippu lakeja.
Vapauden rajoina pidetään tilannetta, jossa oman vapauden määrä alkaa rajoittaa toisten vapautta.
Onko yksilön vapauden ylikorostaminen syynä demokratian rakoiluun? 

Ihmisen geneettinen historia on laumaeläimen historiaa.
Laumaeläimen luonnollinen olotila on elää keskellä joukkoa, yhteisöä.
Pahin rangaistus yksilölle onkin sulkeminen yhteisön ulkopuolelle.

Yhteisöllisyyden muuntuminen fyysisestä yhdessäolosta virtuaaliseen alkoi reilut 100 vuotta sitten radion, sitten television myötä ja on nyt päätynyt sähköisen verkon mahdollistamaan täydelliseen fyysiseen eristäytymiseen: Verkossa yksilö voi virtuaalisesti olla osana yhteisöä ilman laumaeläimen historiaan kuuluvaa fyysistä kontaktia, katsekontaktia, äänensävyjä, -painoja, eleitä, jne.

Identifioituminen verkkoyhteisöihin syntyy puhtaasti semiotiikan keinoin tekstin, hymiöiden ja meemien kautta välittyvällä merkkikielellä
Tämä on luonut psykologiansa lukeneille propagandisteille helpon kanavan ihmisten ajattelun hallintaan.

Twitterin, Facebookin, Youtuben ja Amazonin äskettäiset päätökset sulkea USA:n presidentin harjoittama valehtelu ja väkivaltaan kiihottaminen ulos kanaviltaan on historiallinen päätös. 
Kiinnostavan siitä tekee se, että demokraattisin keinoin yhteiskunta tuskin olisi pystynyt samaan.

Uskalletaanko demokratioissa nähdä se tosiasia, että ihminen laskeutui puusta liian vähän aikaa sitten kyetäkseen sosiaalisen käyttäytymisen kontrollissaan korvaamaan fyysisen yhteisön puhtaalla virtuaalisella laitteella?

Jos uskalletaan, niin se edellyttää että kaikki verkossa julkaistava materiaali alistetaan faktantarkastukseen ja vastuun siitä tulee kuulua alustan omistajalle. 
Toiminta tulee mitoittaa niin, että tarkastaminen on realisesti mahdollista.

Muutos on iso. Olemme kuitenkin nähneet mikä on vaihtoehto:
Anarkia, joka syö demokratian.
Asiasta päättäminen kuuluu (vielä toistaiseksi) demokraattisille yhteiskunnille.

Kategoriat: Kotimaa, Media, Politiikka, Ulkomaat, Yleinen | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Yle sallii Orpolle valehtelun?

Kokoomuksen metsäpolitiikasta jättämä välikysymys käsiteltiin eduskunnassa 9.11. Sen mukaan hallitus on laiminlyönyt velvollisuutensa valvoa Suomen etua Euroopan Komission metsien ns. ennallistamisesityksessä.

Hallituspuolueet saivat äänestyksessä eduskunnan luottamuksen äänin 103-73.

Teemaa käsiteltiin myös Ylen Ykkösaamussa la 12.11, jolloin Petteri Orpo (Kok) oli Seija Vaaherkummun haastateltavana.

Toimittaja esittää Areenasta löytyvässä haastattelussa kohdassa 18’00” Orpolle yleisökysymyksen:
”Eu-vaikuttamisen ennallistamisasetuksen vastustamista ei kukaan kokoomuksen edustaja Suuressa valiokunnassa vastustanut heinäkuussa. Miksi?”

Orpo vastaa:
”Toissijaisuusvaatimus ja sen esittäminen komissiolle, se on ihan työjärjestyksien mukaan hallituksen tehtävä”

Valtioneuvoston Eurooppatiedotus kertoo yksiselitteisesti, että toissijaisuusvaatimuksen esittäminen kuuluu jäsenmaan parlamentille, Suomessa siis eduskunnalle.

”Kansallisten parlamenttien, Suomessa siis eduskunnan, asema vahvistui Lissabonin sopimuksen perusteella. Merkittävin uudistus on parlamenteille annettu erityistehtävä valvoa toissijaisuus- eli läheisyysperiaatteen toteutumista. Päätökset on siten tehtävä mahdollisimman lähellä kansalaista ja oikealla tasolla. Ellei periaate kansallisten parlamenttien mielestä toteudu, ne voivat tehdä huomautuksen komissiolle, Euroopan parlamentille ja neuvostolle.”

Petteri Orpo siis valehtelee kansalaisille. Tietämättömyydestä ei voi olla kyse, koska eduskunnan välikysymyskeskustelussa 9.11 asian oikean laita todettiin pariinkin kertaan. Toimittaja Seija Vaaherkumpu ei Orpon virheellisen väitteen kohdalla puutu asiaan. Vallan vahtikoira ei edes vingahtanut, vaan antoi vieraansa lasketella luikuria.

Yle on eduskunnan valvonnassa oleva mediatalo, jonka tehtävä politiikan uutisoinnissa olisi muodostaa neutraali vaihtoehto yksityisten mediatalojen omistajien poliittistaloudellisia intressejä edustavalle kaupalliselle medialle. 
Tällä hetkellä Yle ei tuosta tehtävästään suoriudu, eikä sen pitäisi olla yhdentekevä asia Yleisradion parlamentaarisin voimasuhtein valitulle hallintoneuvostolle.

Kategoriat: Yleinen | Jätä kommentti

Viimeinen sana – mutta kenen?

Julkisen palvelun Yle ei luota omaan journalistiseen osaamiseensa, vaan tarvitsee media-aiheiseen ohjelmaansa vakiovieraiksi kaupallisten mediayhtiöiden päätoimittajia.
Vuoroviikoin viimeistä sanaa ovat sanomassa Sanoma Oy:n ja Alma Median edustajat.

Ylen perjantai-illan, ’mediakriittiseksi’ itseään kutsuvalla ”Viimeinen sana” -ohjelmalla olisi edellytyksiä tulla oikeasti mediakriittiseksi ohjelmaksi. Se on kuitenkin – ilmeisen tietoisesti Ylen johdon taholta – tehty mahdottomaksi valitsemalla ohjelman vakiovieraiksi journalisteja, mutta ei journalismin tutkijoita.

Eikä edes mitä tahansa journalisteja, vaan – kuten esim. eilen – tutkitusti ideologisesti puolueellisen Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen.

Eilen 21.10. aiheena oli ”Antaako media liikaa valtaa ekonomisteille”?
Vastausta kysymykseen ei tietenkään saatu. 

Ekonomistivieras, Laboren tj, taloustutkija Mika Maliranta ei saanut vastattavakseen kovinkaan ytimekkäitä kysymyksiä, ja hänen roolinsa jäi osaamiseensa nähden heiveröiseksi.

Viimeinen Sana olisi kehityskelpoinen ohjelma, mutta sen puitteet, formaatti ja ennenkaikkea journalismin tutkijoita karttavat vierasvalinnat pitävät huolen siitä, että anti säilyy enimmäkseen perjantai-illan viihteenä – vaikka toimittaja Rosa Kettumäellä selvästi olisi sekä haluja että kykyjä enempäänkin.

Kategoriat: Media, Politiikka, Talous, Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Iltalehti ideologisella asialla

Yritysmaailmassa johdon tulee ajaa omistajiensa intressiä – tai muuten se on pian entinen johto.
Mediayhtiöt eivät tässä mielessä poikkea kaavasta.

Sanoma- ja verkkolehtien tai TV-kanavien
ylläpitäminen ei ole hääviä bisnestä, ja siksi näiden liiketoimintojen omistajilleen tuottamat hyödyt kertyvät toista kautta:
Uutisointia kontrolloimalla voidaan huolehtia siitä, että eduskuntaan saadaan riittävästi edustusta puolueille, jotka huolehtivat elinkeinoelämän ja sitä omistavan talouseliitin eduista.

Kaikkein julkeimmin tätä agendaa soveltaa Alma Median Iltalehti.
Lehden poliittinen journalismi kehystää valtaosan Sdp:tä ja Sanna Marinia koskevaa uutisointiaan negatiivisin sävyin.
Tätä toteutetaan erityisesti otsikoiden ja kuvajournalismin tasolla – tietoisena siitä, että valtaosa yleisöstä vilkaisee jutuista vain otsikot.
Kokoomus puolestaan pidetään positiivisissa kehyksissä.

Lehden soveltamalla, negatiiviseen tunnelataukseen perustuvalla metodilla on suora yhteys someen, jossa hyvin organisoitunut, aatteellisesti PS-puolueeseen kytkeytynyt kommentaattorijoukko tunnistaa nopeasti lehden koirapillin kutsun, ja täyttää fb-sivujen kommenttiosiot omalla mölinällään.

Päätin pitää kirjaa Iltalehden otsikko/kuvajournalismin Sanna Mariniin ja hänen hallitukseensa kohdistuvasta ideologisesta kampanjoinnista julkaisemalla niistä kuvakaappauksia.
Aloitin 23.9.2022 ja jatkan vaalipäivään 2.4.2023 saakka.

01/Iltalehti 24.9.2022

02/Iltalehti 25.9.2022

Iltalehti
03/4.10.2022

04/Iltalehti 3.10.2022
05/Iltalehti 3.10.2022

06/Iltalehti 2.10.2022

07/12.10.2022
08/17.20.2022
09/17.10.2022

10/23.10.2022
11/281022
13/281022

14/291022_Koskinen

16/3.11.2022_Koskinen

17/031122_Nurmi

18/9.11.2022

1.11.2022 Karvala
20.11.2022 Koskinen

5.12.20122
Tässä Iltalehti palaa itse kehittämänsä ns. Aamiaiskohun äärelle.
Oikeuskansleri vapautti Marinin kaikista epäilyistä, mutta antoi huomautuksen valtioneuvoston kanslialle.
Viimemainitun tiedon lehti jätti pois otsikostaan synnyttäen näin vain otsikot lukevalle yleisölle Marinin epäilyksen alaiseksi jättävän muistijäljen.
Itse artikkelissa asia kerrotaan oikein.
281022
Kategoriat: Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Iltalehti ja sen koirapilli

Pääministeri Sanna Marin sanoi EU:n huippukokouksessa eilen selkokielellä, miten Ukrainan konflikti loppuu. Hänen kommenttinsa ”ainoa ulospääsy konfliktista on se, että Venäjä poistuu Ukrainasta” levisi nopeasti Twitterissä.

Kommentti oli johdonmukainen, tosi ja ajankohtainen.
Mutta tekee tai sanoo hän mitä tahansa, vähintäänkin Iltalehti löytää siihen negatiivisen kulman
Sen jälkeen lehden koirapilliin reagoimaan opetettu kommenttikaaderi aloittaa kollotuksensa.

Tähän Iltalehti löysi Perttu Kauppisen rustaamaan pääkirjoitukseensa pääministerin tokaisusta ulkoasianministeriötä ”pelottavan” sävyn vihjaillen pääministerin näin vaikeuttavan ulkosuhteitamme.
Pääkirjoituksen kommenteihin ilmestyikin solvauksia ’sotahullusta ja jauhoista’
Tämäkö on hinta uutismediamme sananvapaudesta?

Iltalehti & Co on nyt jo neljättä vuotta jatkuneella Sanna Marinin sanomisten ja tekemisten negatiivisella kehystämisellä luonut tilanteen, jossa osa yleisöstä vetää solvausvaihteen päälle heti kun näkee nimen otsikossa.
Yleisön ehdollistaminen reagoimaan halutulla tavalla ei psykologisesti edes ole kovin vaikeaa, kun käytettävissä on [Iltalehden oman ilmoituksen mukaan] lähes 2,5 -miljoonainen päivittäinen yleisö. Lähes meemeiksi somekommenteissa muuttuneet ’jauhonokka, kassaneiti, bile-Sanna’ jne ovat tämän tietoisen negatiivisen kirjoittelun tulosta.

Onko tämä journalismin etiikan mukaista?
Sitä arvioi median käytännössä itse kasaama elin, JSN.
Sen pitäisi pikapuoliin ilmoittaa ratkasunsa Iltalehden, Iltasanomien, Ylen ja Hesarin viimeisimmästä jauhovaleuutisoinnista tehtyihin lukuisiin kanteluihin.

Se, että Iltalehden kommentteihin kohu jätti pysyvän jäljen niin, että pääministerin nimi liitetään jokaisessa häntä käsittelevässä kommenttihaarassa huumeisiin, ei mielestäni enää ole edes JSN’lle kuuluva juttu vaan selkeä rikosasia.

Kategoriat: Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Velkaantumisesta:

USA:n keskuspankki FED uutisoi huhtikuussa:
”Markkinat auttoivat maailman rikkainta 1% lisäämään varallisuuttaan 6,5 biljoonaa dollaria viime vuonna”.
Biljoonassa on 12 nollaa. Globaalin varallisuuden keskittyminen on jatkunut kiihtyvällä trendillä jo useita vuosikymmeniä.

Miten tähän on tultu?

Maailman keskuspankit ovat 1970 -luvulta alkaen irrotelleet valuuttojensa arvosidonnaisuuksia kultakannasta. 

Tästä on seurannut se, että liikkeellä olevan rahan määrä on monikymmenkertaistunut ja globaalitalouden reaaliarvoon nähden kasvanut järjettömäksi. Markkina-arvojen paisumista ovat kiihdyttäneet algoritmipohjaisten pörssikauppajärjestelmien käyttö ja villiintynyt yksityinen finanssi- ja pankkiiriliiketoiminta sekä enemmän vedonlyöntiin kuin talouteen liityvät johdannaisten kaltaiset uudet instrumentit.

Se että koko rahoitusjärjestelmä pysyy pystyssä alkaa jo olla eräänlainen lujaan markkinauskoon perustuva ihme. Samankaltainen, mikä pitää jyrkänteen reunan ylittäneen sarjakuvahahmo Kelju K. Kojootin juoksemassa ilmassa siihen saakka, kunnes omat aistit pakottavat myöntämään, että maa jalkojen alta puuttuu.
Viimeksi maan puuttuminen oli pakko nähdä ja myöntää v. 2007 Yhdysvalloista alkaneessa rahoituskriisissä, jonka  alkusyynä ollut alivakuudellisilla asuntolainoilla alkanut velkakirjakauppa.

Tuo kriisi ei enää perustunut edes haperoon markkinauskoon vaan finanssipankkien harkittuun julkeaan huijaukseen, mikä onnistui, koska keskuspankki FED’in valvonta ei ainostaan ollut surkeaa, vaan näytti jopa siltä että se oli juonessa mukana.

Uusia velka-ansoja

Eurooppaa uhkaa parhaillaan vahvasti ylivelkaantuneen Italian poliittinen kriisi, joka voi eskaloitua Unionia horjuttavaksi talouskriisiksi.

Ilmastokriisi ja Covid -pandemia ovat jo lisänneet valtioiden velkataakkaa.
Niiden lisäksi Euroopassa käydään avointa sotaa Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 

Länsimaat ovat USA:n johdolla tähän mennessä osallistuneet Ukrainan tukemiseen reilusti yli 60 mrd eurolla – mitä ilmeisimmin velaksi.
Kun sota joskus päättyy, tulee EU:n jäsenehdokkaaksi hyväksytty Ukraina pitämään selvänä, että EU rahoittaa jälleenrakennusta. Sitä varten otetaan velkaa.

Hallitseeko tätä enää kukaan?

Maailmantaloudesta on tullut valtava kone, jota hallitsevat erilaisten algoritmien, oletusten, arvioiden ja tietoisen manipuloinnin ohjaamat, finanssipankeiksi naamioituneet valtiontalouksien kokoiset kansainväliset yksityiset rahastot. 
Käytännössä näiden tahojen operaatioita toteuttavat kansainväliset yksityisesti omistetut pankit, ne samat jotka rahoittavat valtioita.

Löytyvätkö nykyajan näkijät fiktion puolelta?

Tämän kirjoittamiseen sain välittömän impulssin katsottuani vuonna 2009 tehdyn elokuvan ”The International” (löytyy Areenasta). Elokuvassa valtioiden sotilaskaluston ja -materiaalin hankintaan perehtynyt nouseva poliitikko Umberto Calvini kiteyttää – vähän ennen ammutuksi tulemistaan – ylikansallisen IBBC -pankin toiminnan perimmäisen idean vapaasti käännettynä näin:

”Sotien ja konfliktien todellinen arvo on velassa, jonka ne luovat. Jos hallitsee velkaa, hallitsee kaikkea. Se on koko pankkialan perusta. Pankit haluavat tehdä kaikista, niin valtioista kuin yksilöistäkin velkaorjia”.

Pistää miettimään.

Kategoriat: EU, Media, Politiikka, Talous | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Kun journalisti ’antaa ymmärtää’, poistan kynästäni varmistimen…

Keskustelu ministeri Timo Harakan domain -kaupasta valottaa hyvin sitä uutisoinnin agendaa, jota voi selventää käsitteen ”antaa ymmärtää” avulla.

Harakan domain -kaupasta eivät oikeusoppineet ole löytäneet mitään juridista ongelmaa. Mutta koska joillakin poliittisilla tahoilla on vahva pyrky siitä sellainen löytää, oli käärittävä hihat ja ryhdyttävä töihin.

Niinpä Helsingin Sanomat otsikoi pääkirjoituksensa 20.21 näin:
LIIKENNE- JA VIESTINTÄMINISTERI Timo Harakan (sd) päälle on langennut ikävä varjo.”
’Varjo’ sanaa voitiin käyttää, koska sitä ei löydy rikoslaista eikä ministerivastuulaista.

Lehti jatkaa varjonyrkkeilyä:
”Ministerin kohdalla jo pelkkä kauppojen salaisuus on ongelma, vaikka asioiden salaaminen onkin liike-elämässä tavanomaista”.

Lehti siis pitää kaupan yksityiskohtien kertomatta jättämistä ongelmana, vaikka samassa lauseessa toteaa sen olevan liike-elämässä ’tavanomaista’.
Alaan perehtyneet tietävät sen olevan käytäntö, josta poiketaan vain harvoin.

Koska ongelma siis ei ole juridinen, niin, mikä se sitten on?

Palataan alun ’antaa ymmärtää’ -teemaan.
Uutisointia liiketoimintana harjoittavia tahoja on vallanjako-opi mukaisesti kutsuttu neljänneksi valtiomahdiksi.
Sen tehtävä on politiikan saralla aiemmin ollut vain raportoida kansalaisille päätöksistä.

Pikkuhiljaa pelkkä raportointi on lakannut riittämästä, ja toimialan piirissä vahvistui halu vaikuttaa enemmän päätöksentekoon.
Koska kansalaisten mielipiteet muodostuvat sen tiedon pohjalta mikä on saatavilla, vaikutetaan siihen minkä värisessä paketissa tieto ’annetaan ymmärrettäväksi’.

Näin on päädytty tilanteeseen, jossa poliittinen uutisointi ei juurikaan avaa kansalaisille hallituksen lakiesityksiä, vaan keskittyy yksittäisten poliitikoiden tekemisten retosteluun, joko kielteisessä, neutraalissa tai myönteisessä valossa.

Tällä strategialla neljäs valtiomahti siis hivuttaa vaikutusvaltaansa lähemmäksi vallankäytön ydinalueita. Osana markkinataloutta ja sen lainalaisuuksia kaupallinen lehdistö verkkoversioineen identifioituu poliittisen talousoikeiston tavoitteisiin, ja siksi sen etujen näkökulmasta nykyinen hallituspohja on kovin epätoivottu.
Eikä se ole kuluneen parin vuoden aikana jäänyt medialukutaitoisilta kansalaisilta havaitsematta.

Kategoriat: Yleinen | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Mediapaimenen opas

Asennemuokkauskoulutuksella tuetaan ja vahvistetaan koiran sensaatiotoimittajan luontaisia ominaisuuksia, sekä korjataan ja muokataan paremmiksi niitä alueita, joissa nähdään puutteita.
Koulutuksen aikana koiralle toimittajalle opetetaan ennen muuta oikea-asenteista eläinten mediakuluttajien käsittelyä.

Mediavallan vahtikoran käyttö parhaimmillaan luo työtehokkuutta: järkevät työskentelytavat sekä liikkuvan karjan lukevan yleisön liikuttelun ja käsittelyn sujuvuus parantavat lisäksi eläinten hoitajan median omistajan vaikutusvaltaa.
Kouluttamaton koira journalisti voi paitsi hidastaa työtä, myös suoranaisesti estää eläinten käsittelyn yleisön mielipidemuokkauksen ja aiheuttaa [poliittisia] vaaratilanteita.

Siirreltävien eläinten Mediakuluttajien turha stressaaminen jatkuvasti liian lähellä työskentelemällä, kovavauhtisuus liian totuuspainotteinen teksti tai tarpeeton pureminen väärien poliitikkojen haukkuminen eivät kuulu toimivan mediavallan vahtikoiran työtapoihin.

Tekstin alkuperäislähde: Lammaswiki

PS!
Erikseen totean, että valtaosa suomalaisen median toimittajista tekee eettisesti kestävää journalismia.

Kategoriat: Yleinen | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti